28.09.1994

Syyskuun kolmanneksi viimeinen päivä tulee joka vuosi. Se tulee aina yhtä yllättäen, mutta se pysäyttää joka vuosi. Päivä, jolloin 852 ihmistä upposi tai jäätyi myrskyisellä Itämerellä. Noista 285 oli virolaisia.

Lähes 300 ihmistä on paljon pienessä maassa ja Virossa sanotaan, että jokainen tuntee jonkun, jonka läheinen menehtyi. Laiva lähti Tallinnan satamasta ja yhtäkkiä sitä ei enää ollut. Seuraavana aamuna päällimmäisinä tunteina olivat epäusko, järkytys ja suru.

Vuonna 2021 muistopäivää vietettiin tutun kaavan mukaan. Tallinnassa seremonia järjestettiin Estonian muistomerkillä. Paikalla oli selvinneitä, omaisia, toimittajia ja muita kiinnostuneita. Ihmisiä matkusti paikalle ympäri Viroa, sillä uhrit eivät olleet yksinomaa tallinnalaisia vaan ehkä suurimman yksittäisen kolauksen koki pieni Võru. Sitä edustava 17 henkinen joukko vajosi synkkään Itämereen mukanaan muun muassa kaupunginjohtaja.

Juhlallisuuksia häiritsi aamulla saapunut tieto, jonka mukaan norjalaisen yliopiston tutkijat näkevät hylyssä räjähdyksen jälkiä. Uppoamispaikalla on virolainen delegaatio, joka tekee uusia tutkimuksia, mutta ei uskalla ottaa näytteitä, sillä Ruotsi on uhannut vakavilla syytteillä, mikäli hylkyyn kosketaan.

Virossa uusiin tutkimuksiin suhtaudutaan varauksella. Osa asianomaisista kokee, että ne ovat tärkeitä totuuden selvittämiseksi, kun taas osa sanoo, ettei halua hautaan koskettavan, vaikka se auttaisi totuuden selviämisessä. Yhtä kaikki avainsanana on totuus, eikä juuri kukaan usko viralliseen selitykseen.

Työpaikoilla Estonia on usein tabu. Asia on vielä liian tuore, jotta sitä voitaisiin puida perhepiirin ulkopuolella. Ulkopuolisena oman mielipiteen muodostaminen on haastavaa. Mikä on totuus ja onko sillä edes väliä, jos asian tonkiminen tuo enemmän harmia kuin hyötyä?