Hyvinvointivaltiossa

Asiakas istahtaa vastapäiseen tuoliin ja huokaa; Kela on hänen yllätyksekseen pienentänyt asumistukea 60 euroa kuukaudelta eikä hän ole hoksannut ottaa sitä huomioon, millä nyt ruokaa seuraaviksi viikoiksi?

Toinen asiakas puolestaan kertoo joutuneensa ostamaan ”uuden” käytetyn pesukoneen ja sen vuoksi rahat eivät riittäneen kaikkiin lääkkeisiin. Hän oli jättänyt ostamatta joitakin kalliimpia ja mietti miten pärjää seuraavaan eläkkeeseen asti.

Kolmas asiakas miettii, miten saisi lapselle uuden talvikengät ja toppatakin kun vanhat ovat jo liian pienet? Rahat eivät riitä millään ruokaan ja laskuihin sekä lapsen vaatteisiin.
Vaikka pienimuotoinen taloudellinen avustaminen on vain murto-osa seurakunnan diakoniatyötä, ovat yllä mainitun kaltaiset tapaukset todella tuttuja. Yhä enenevässä määrin pienituloisten taloudellinen tilanne kurjistuu. Työmarkkinatuki, työttömyyspäiväraha tai toimeentulotuki on usein niin pieni, että joutuu elämään kädestä suuhun ja jos tulee pienikin ylimääräinen meno, on koko kuukauden budjetti sekaisin, kun joustovaraa ei ole. Säästöjä ei voi syntyä, kun kaikki mitä saa menee aina laskuihin, ruokaan ja lääkkeisiin.

Tätä kaikkea aitiopaikalta katsellessa ei voi kuin ihmetellä ihmisten huonoa kohtelua. Olen aina ollut ylpeä omasta kotimaastani ja voinut kehua sen sosiaaliturvalla. Lähimmäisenrakkaus on näkynyt valtion tasolla asti; on pyritty takaamaan huolenpito niille, jotka ovat kaikkein huonoimmassa asemassa. Nyt täytyy todeta, että joudun tarkistamaan kantaani.

Meillä on paljon ihmisiä, jotka eivät kykene täyttämään netissä lomakkeita tai hakemaan etuuksia saatikka töitä. Osalla heistä on mielenterveyshaasteita tai päihdesairaus, joillakin kehitysvamma tai fyysinen rajoite toimintakyvyssä. Kela on muuttunut näkymättömäksi robotiksi, joka hoitaa etuudet ilman ihmiskontaktia. Puhelimella tavoitettavuus on aika lailla nolla. Kuinka hoitaa asioitaan, jos ei ole nettiä tai ei osaa käyttää sitä? Entä jos ei osaa ennakoida tai ymmärrä miten nettilomake täytetään? Kuka pitää huolen, että saa skannattua liitteet ja lähettää ne ajallaan? Varsinkin jos ei ole perhettä tai läheisiä apuna?

Yhteisön hyvinvointi riippuu sen jäsenistä ja erityisesti niistä, jotka ovat heikoimmassa asemassa. Siksi minusta olisi tärkeää huomioida heidät erilaisia lakeja ja päätöksiä tehdessä. Tällä hetkellä ikävästi vaikuttaa siltä, että useimmat heistä halutaan unohtaa ja lakaista maton alle. Onko se sitä elämää ”hyvinvointivaltiossa”?