Kolumni: Mökkiperän YYA
Ennen sanottiin ”mökkiperäksi” aluetta, jossa oli lähekkäin useita pienehköjä asumuksia, ihmisten koteja.
Kutsutaan nyt sitten sillä nimellä kotini ympäristöä entisajan Matkanivassa. Isompia taloja oli toki lähietäisyydellä, mutta kuitenkin satojen metrien päässä. Puolikymmentä pientilaa oli lähekkäin ja heillä oli yhteinen maitolava tienposkessa.
Nämä pieneläjät olivat osittain sukua keskenään. Siksi sattui toisinaan myös pieniä riitojakin. Mutta tässä tarinassa ei puututa niihin, vaan muistellaan, kuinka naapurit auttoivat toisiaan ja huolehtivat toisistaan, jos oli aihetta.
Joskus tuli sellainenkin tilanne, että tarvittiin rahaa, mutta sitä ei sattunut olemaan. Silloin mentiin naapuriin ja kysyttiin lainaksi markkaa tai kymppiä. Yleensä lainaa annettiin, olivathan toiset ”mökkiperäläiset” vakaammalla pohjalla kuin toiset. Ja kunnia-asia oli, että velka maksettiin, kun rahaa saatiin.
Muistan isäni hautajaiset keväällä 1970. Ne pidettiin kotona, mutta yksi pöytä ei riittänyt tarjoilualustaksi. Siispä toinen pöytä lainattiin naapurista! Se annettiin kakistelematta.
He olivat yhden vuorokauden ilman tuvan ruokapöytää, joka kannettiin naapuriin ja sen päälle laitettiin valkoinen liina. Kymmentä vuotta myöhemmin oli toisin päin. Meidän pöytämme vietiin naapuriin – tosin toiseen -, kun siellä vietettiin emännän veljen Matti Ryytin muistotilaisuutta. Illalla se sitten kannettiin omalle paikalleen kotiini.
Kerran tuo äsken mainittu emäntä, ikäihminen jo, saapui kotiini sylissään pieni koiranpentu. Talon aiempi koira oli kuollut ja nyt oli hankittu uusi pystykorvan pentu, jota tietysti piti tulla naapureille näyttämään. Tällainen, jos mikä, oli mukavaa naapureiden yhteiseloa.
Kun olimme kerran poikaporukalla tienpäällä, ajoi läheisen pientilan isäntä hevosella ohitsemme nauriskuorma kärryillään. Joku meistä uskalsi kysyä paria naurista maistiaisiksi. Ja sehän sopi isännälle! Hän heitti vielä pari naurista lisääkin ja sanoi, että nuo ovat parempia, ottakaapa siitä!
Sitten tulivat televisiot 1960-luvun taitteessa. Tietysti ensimmäisinä vastaanottimen hankkineet menettivät ilta- ja saunarauhansa. Tupa oli ilta illan jälkeen täynnä nuorisoa ja vanhempaakin väkeä. Eräskin ikämies innostui televisiosta niin, että vietti kaikki iltansa naapureissa. Joskus talonväki väsyi ja hankkiutui levolle. Silloin piti neuvoa naapurin Mattia, että sitten kun lopetat katselemisen ja lähdet kotiin, paina tuota nappulaa!
Naapureissa vierailtiin myös päivisin. Joku saattoi istua puolikymmentäkin tuntia ja kertoa kaskuja tai muistelmia. Tupakka paloi huulien välissä ja kun se loppui, mies kävi nakkaamassa natsan pesään. Käsi oli jo taskussa uutta paperossia etsimässä.
Yhdessä vaiheessa meillä ei ollut hevosta. Tuo äsken mainittu mies, isäni serkku, oli sellaisen hankkinut. Eräänä iltana hän oli lähdössä kotiinsa monituntisen kyläilyn jälkeen. Porstuasta hän palasi takaisin ja sanoi: – Saat sinä tuota kopperia lainaan, jos tarvitset!
Kotini tuvan nurkassa oli höyläpenkki, joka oli ostettu jonkin lakkautetun koulun huutokaupasta. Sen päällä usein iltaisin istuin ja kuuntelin ukkojen tarinointia. Usein kyläiltiin myös koko perheen voimin. Aikuiset puhelivat keskenään ja lapsukaiset touhusivat usein ulkosalla. Se oli mukavaa kanssakäymistä kahdessa sukupolvessa.
Sellaista oli elämä lapsuuteni aikaan. Hyvät muistot tuosta ajasta ovat jääneet. Mökkiperäläiset ja kauempanakin asuneet ystävät olivat läheisiä toisilleen. Miten lienee nykyään?
Tapio Isokivelä