Lisäaika tuo kaivattua työrauhaa hyvinvointialueille
Orpon-Purran hallituksen epäonnistuneen työllisyys- ja talouspolitiikan maksumiehiksi ovat joutuneet hyvinvointialueet ja niiden palveluita tarvitsevat ihmiset. Alueet ovat olleet pakotettuja koko toimintansa ajan silmittömiin säästötoimiin, eikä puolueettomien asiantuntijoiden ja sote-uudistusta tehneiden puolueiden vetoomuksia lisäajasta kertyneiden alijäämien kattamiselle ole haluttu kuunnella. Vasta talouspoliittisen arviointineuvoston lausunto viime vuonna sai aikaan liikahduksen, ja nyt sitten lakiesitys on eduskunnan käsittelyssä – mutta auttamattomasti myöhässä. Hidas toiminta on ollut tahallista, kun ei ole haluttu hyvässä hengessä jatkaa edellisen hallituksen aloittamaa työtä.
Hyvinvointialueilla on jo kahden vuoden ajan eletty tiukassa aikataulussa. Vuoden 2026 määräaika alijäämien kattamiselle on pakottanut alueet nopeisiin säästöihin, mikä on näkynyt henkilöstön vähentämisenä ja lähipalvelujen karsimisena. Moni alue on saanut taloutensa vaivoin tasapainon suuntaan. Siksi tuntuu kohtuuttomalta, että lisäaikaa ei annettaisi kaikille selkeällä päätöksellä, vaan alueiden pitäisi erikseen hakea 1–2 vuoden jatkoa ilman varmuutta lopputuloksesta.
Vuonna 2023 toteutettu sote-uudistus oli välttämätön. Sen selkeä tavoite oli turvata sosiaali- ja terveyspalvelut yhdenvertaisesti koko maassa. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että alueiden taloudellinen eriytyminen kasvaa. Se on huolestuttavaa, sillä lopulta kyse on ihmisten arjesta eli siitä, saako hoitoa ajoissa ja läheltä.
Ongelman ytimessä on rahoitusjärjestelmä. Se ei ole riittävän ennustettava eikä kannustava. Asukasmäärän muutokset ja diagnoositietojen kirjautumisen erot vaikuttavat rahoitukseen enemmän kuin moni olisi toivonut. Näitä valuvikoja olisi syytä korjata ripeästi ja yhteistyössä.
Hallitus on korostanut lisänneensä hyvinvointialueiden rahoitusta. On kuitenkin hyvä todeta, että suuri osa lisäyksistä on ollut aiempien kustannusten jälkikäteistä kompensointia. Samaan aikaan sopeutustoimet ovat kohdistuneet myös sote-palveluihin, kun asiakasmaksuja on korotettu, hoitoon pääsyn määräaikoja pidennetty ja rakenteellisia muutoksia tehty. Tämä kokonaisuus on tehnyt hyvinvointialueiden tilanteesta vaikeasti ennakoitavan.
Hyvinvointialueet tarvitsevat nyt ennen kaikkea työrauhaa. Jos alijäämien kattamisaikaa pidennetään, olisi selkeintä tehdä se kaikille samalla periaatteella, esimerkiksi kahdella vuodella, ja sitoa lisäaika uskottavaan kustannusten hillintään. Samalla rahoitusjärjestelmän puutteet tulisi korjata parlamentaarisesti, jotta ratkaisut kestäisivät yli hallituskausien.
Sote-uudistus on liian suuri ja tärkeä hanke jätettäväksi hallinnolliseen epävarmuuteen. Kyse on 27 miljardin euron kokonaisuudesta ja ennen kaikkea ihmisten perusoikeudesta saada tarvitsemansa palvelut. Tässä tilanteessa tarvitaan vähemmän vastakkainasettelua ja mihinkään johtamatonta syyttelyä edellisen hallituksen toimista, mutta sitäkin enemmän yhteistä tilannekuvaa.
Hyvinvointialueet ovat tehneet paljon työtä taloutensa tasapainottamiseksi. Nyt valtion tehtävä on tukea niitä selkeillä päätöksillä, johdonmukaisella ohjauksella ja riittävällä ajalla uudistua. Kun tavoitteena on turvata suomalaisten sote-palvelut, yhteistyö on vahvin työkalu.