Sydänkohtauskaan ei pysäyttänyt hyväntekijää – 60 vuotta diabetesta sairastanut Arto Lukkari on sairautensa kanssa hyvissä väleissä

Oulaistelainen Arto Lukkari on järjestämässä jo järjestyksessään 12. hyväntekeväisyyskonserttia.  

Arto Lukkari istuu keittiön tuolilla ja hörppää kahvikupista kahvia. Tai tarkemmin ottaen kuksasta, niin kuin oikean Lapin miehen kuuluu tehdä. Tämä on juuri sitä mitä Arto Lukkari tykkää tehdä: istua rauhassa kahvikupin ääressä, pohdiskella elämää ja jutella niitä näitä maan ja taivaan väliltä. Ja puhettahan Lukkarin suusta tunnetusti tulee ja paljon.

Vielä muutama kuukausi sitten näytti kuitenkin pahasti siltä, että Arto Lukkarin tarinat on tältä erää maan päällä kuultu. Hän sai nimittäin syyskuussa Helsingin reissulla sydäninfarktin. Kyse oli vakavasta kohtauksesta: miehelle tehtiin kolme ohitusleikkausta, jonka jälkeen hän sai vielä keuhkokuumeen riesakseen. Lopulta Arto Lukkari vietti Meilahden sairaalassa 29 vuorokautta neljällä eri teho-osastolla. Lukkari on aikaisemminkin kolautellut kuoleman portteja lapsesta asti sairastamansa ykköstyypin diabeteksen takia, mutta tämä tapaus jäi miehen mieleen erityisen rajuna kokemuksena.

”Kunnioitan kuolemaa, eikä se minua niin paljon pelota. Jos minun aikani on lähteä, niin sitten on. Suurin huoleni on siinä, miten läheiseni pärjäävät täällä maan päällä”, Arto Lukkari pohtii.

Toinen huoli oli se, että löytyykö häneltä tällä hetkellä vihamiehiä. Mutta kun hän alkoi miettiä asiaa yhdessä vaimonsa Vuokon kanssa, selvisi, ettei yhtään vihamiestä löytynyt. Se oli iso helpotus.

Arto Lukkari jatkoi toipumistaan Meilahden sairaalassa eri kerrosten välillä. Kun hänet siirrettiin viimeiselle teho-osastolle sairaalan ykköskerrokseen, päätti Lukkari kysyä lääkäriltä, että onko tämä sellainen kerros, josta lähdetään seuraavaksi ruumisautolla kotiin. Lääkäri sanoi, että ei ole. Se on sataprosenttisen varmaa.

”Mutta kyllä sinulla ainakin huumorintajua edelleen löytyy”, naureskeli lääkäri Lukkarille juttelun jälkeen.

Arto Lukkarilla tuli tammikuussa 60 vuotta täyteen ykköstyypin diabeteksen sairastamista. Eräs diabeteslääkäri totesikin kerran Lukkarille, että tämä on oikea luonnonoikku. Ja niin voi kyllä hyvällä syyllä sanoa, sillä sen verran vaiherikas Lukkarin elämä diabeteksen kanssa on ollut. Hän oli vajaat 2 vuotta vanha, kun äiti vei hänet Utsjoelta 500 kilometrin päähän Rovaniemelle ensimmäisen kerran hoitoa saamaan. Sairaalaan päästyään Lukkarilta mitattiin sokeriarvoksi 43.

”Olihan se varmasti aika tukala paikka noin pienelle lapselle. Takaisin kotiin pääsin vasta puolen vuoden päästä”, muistelee Arto Lukkari.

Tämän jälkeen Arto Lukkari joutui viettämään Rovaniemen lastensairaalassa useita pitkiä hoitojaksoja. Äiti ei päässyt vierailemaan hänen luonaan kuin kerran kuukaudessa. Vierailuaika oli hyvin tarkasti rajattu ja kesti tasan yhden tunnin.

”Vierailuaika oli aina kello 18–19. Muistan aina sen hetken, kun istuin äidin sylissä ja yhtäkkiä hoitaja tuli ja repi minut siitä pois. Sanoi vaan, että huomenna uudestaan, vierailuaika on päättynyt. Oli ihanaa, että äiti kävi, mutta olivat ne myös hyvin tuskallisia hetkiä, kun minut revittiin äidin sylistä pois”.

Lastensairaalassa vallitsi yleisestikin hyvin tiukka kuri ja usein hoitajien toimenpiteet olivat tämän päivän mittareilla mitattuna varsin kyseenalaisia. Arto Lukkari tunnustaa, että on aikamoinen ihme, että hän säilyi kokemuksiensa jälkeen selväjärkisenä.

”Muistan eräänkin tapauksen. Siitä oli kerrottu äidilleni muttei minulle. Sanottiin, että huomenna lähdetään taksilla kaupungille ajelemaan. Voit kuvitella, kuinka innoissaan pikkupoika oli, kun pääsi auton kyytiin istumaan. Menimme autoon ja yhtäkkiä olimme nenä- ja kurkkutautien poliklinikalla. Minulle ei vieläkään kerrottu mitään. Laitettiin vaan penkille istumaan. Sitten hoitaja sanoi, että sinulla on nuha, otetaan lääke. Sanoin, että ei ole. Hoitajat nukuttivat minut eetterillä ja seuraavan kerran kun heräsin, olin sairaalahuoneessa yksin ja suustani tuli verta. Lähdin kävelemään käytävään ja hoitajat huusivat, että herranjestas, nyt se kävelee! Sitten minulle annettiin aivan hirveä määrä jäätelöä. Soitin äidille ja kerroin asiasta. Hän alkoi itkeä”.

Nälkä. Loputon nälkä. Se on jäänyt tiukasti Arto Lukkarin mieleen, kun hän muistelee aikaansa lastensairaalassa.

”Istuimme kerran pyöreän aamupalapöydän ääressä. Siinä oli yksi kaveri vieressä. Saimme yleensä puolilasia maitoa ja vajaan lautasellisen puuroa. Söin puuroni ja kaveri sanoi, että voit syödä minunkin puuroni. Vastasin, että sopiihan se. Sitten se sama hoitaja, jolla näytti aina olevan huono päivä, tuli ja löi minua luunapilla päähän. Nosti hiuksista ja sanoi, että kaverilta ei saa varastaa. Sanoin hänelle, että kaveri antoi puuron minulle, Mutta hoitaja ei uskonut ja sain taas luunapista”, Arto Lukkari muistelee.

Arto Lukkari on nähnyt sairautensa myötä diabeteksen hoidon kehityksen. 70-luvun alussa markkinoille tulivat kertakäyttöruiskut ja se tuntui Lukkaristakin aivan ihmeelliseltä. Kohta sen jälkeen tuli ruiskuja, joissa oli neula kiinni. 80-luvulla ilmestyivät puolestaan verensokerimittarit ja insuliinipumput. Insuliinipumppu ja verensokerimittari olivat tuohon aikaan Arto Lukkarin mukaan ”matkalaukun” kokoisia, eivätkä ne oikein sopineet nuoren miehen kuljetettavaksi.

”Sitten lääkärini Timo Tulokas iski erään käynnin jälkeen nyrkin pöytään ja sanoi, että perkele poika, jos et nyt ala hoitaa itseäsi, niin sinä kuolet! Menin sairaalasta ulos ja mietin, että eihän tuo mies paskaa kyllä puhu. Pitäisiköhän nyt ryhdistäytyä”, kertoo Arto Lukkari ja toteaa samalla, että tänä päivänä hänen sokeriarvonsa ovat hyvässä tasapainossa.

Arto Lukkari on sittemmin juossut muun muassa viisi maratonia ja järjestänyt 11 hyväntekeväisyyskonserttia. Ja jatkoa seuraa. Helmikuun 1. päivä kello 14 Oulaisten Merkuriussalissa pidetään järjestyksessään 12. hyväntekeväisyyskonsertti. Valoa kohti -konsertissa esiintyvät ylivieskalainen Noora Östberg sekä oulaistelaiset kultakurkut Arto Hintsala ja Veijo Alavaikko. Oulaisten ja lähialueen muusikoista koottua orkesteria johtaa Jarmo Mäkinen. Konsertin tuotto ohjataan Oulun yliopistollisen sairaalan lasten ja nuorten diabetestutkimuksen hyväksi.

Myös Arto Lukkari on lupautunut esittämään yhden kappaleen. Kappale on hänen syvästi arvostaman ja 18-vuotinaana henkilökohtaisesti tapaaman Reijo Taipaleen tuotannosta. Lukkari olisi voinut valita monen muunkin Taipaleen laulun, mutta tämä kyseinen kappale ilmestyi hänen mieleensä viime syksynä Meilahden sairaalan pedissä makoillessa.

”Hyräilin sitä ensin jonkin aikaa mielessäni, mutta sitten lauloin sen ääneen niin kovaa että koko teho-osasto kuuli. Tiesin heti, että tämä on se laulu. Pääsen täältä pois ja pääsen Satumaahan”.

Arto Lukkari katselee ulos ikkunasta hiljalleen valkenevaan tammikuiseen maisemaan. Hän myöntää, että aika paljon on tullut elämän aikana kaikenlaista värkättyä ja järjesteltyä. Suurimmat saavutukset löytyvät kuitenkin perhepiiristä: vaimo, lapset ja heidän lapsensa. Kun kotona ovat asiat kunnossa, ei muulla ole niin hirveästi väliä.

”Tänä päivänä otan elämän kiitollisena vastaan. Saisinpa tällaisessakin kunnossa elää vielä pitkään. Meilahden kuolinvuoteella kun olin, mietin, että me eletään vain tämä yksi elämä. Miksi se pitäisi elää vihassa ja katkeruudessa? Eihän sellaiseen kannata energiaansa kuluttaa. Olisin minäkin voinut olla vaikka mielenterveyspotilas, mutta en ole koskaan antanut negatiivisille ajatuksille liikaa tilaa. Elämästä löytyy aina jotakin hyvää, josta pitää kiinni”, muistuttaa Arto Lukkari.