Jämäkkä ennakointi tarpeen muistisairauksien hoidossa
Muisti on arjen hiljainen apuri. Se auttaa muistamaan nimet, reitit ja ne pienet rutiinit, joista elämä rakentuu. Kun muisti alkaa pettää, muutos ei tapahdu yhdessä yössä vaan hiipien. Siksi muistisairaudet koskettavat meitä useammin kuin haluaisimme ajatella, joko omassa elämässä tai läheisen kautta. Suomessa muistisairauksia sairastavien määrä kasvaa väestön ikääntyessä, ja kyse on jo nyt merkittävästä kansanterveydellisestä haasteesta.
Juuri tästä syystä seniorineuvolatoiminta on niin tärkeää. Seniorineuvola on paikka, jossa ikääntyvä ihminen voidaan kohdata ajoissa ja kokonaisvaltaisesti. Muistiterveys ei ole vain lääketieteellinen kysymys, vaan siihen vaikuttavat elintavat, yksinäisyys, liikkuminen ja mielen hyvinvointi. FINGER-tutkimus on osoittanut, että terveellisillä elintavoilla voidaan tukea muistia ja ajattelua. Seniorineuvola on luonteva paikka tarjota tätä tukea, tunnistaa riskit varhain ja ohjata eteenpäin ennen kuin ongelmat kasautuvat.
Olisikin kertakaikkisen tärkeää saada seniorineuvolatoiminnasta vastaava kansallinen toimintamalli, kuten lastenneuvolatoiminta on ollut jo vuosikymmenien ajan. Meillä Raahen seutukunnan ihmisillä on omakohtaista kokemusta joko asiakkaana tai läheisen kautta, miten erinomaisen hyvää geriatri Marja-Liisa Karjula ja hänen tiiminsä tekemä aikuisneuvolatyö oli.
Seniorineuvolatoiminta on inhimillistä, ennaltaehkäisevää ja lopulta myös taloudellisesti järkevää. Onkin häpeällistä, että Pohteen johtavat vanhustyöstä vastaavat viranhaltijat eivät puolustaneet jo 20 vuotta hyviä tuloksia Raahen seutukunnissa tuottanutta työtä vaan vesittivät kasvokkain tapahtuvan kohtaamisen digitaaliseksi touhuksi. Tämä on erinomainen esimerkki, miten hyvinvointialueilla toimitaan kuin hölmöläiset: tehdään lyhytnäköisiä säästöjä, joilla tulee olemaan kalliimpia pitkäkantoisia seuraamuksia. Toki tätä hölmöyttä voi syyttää paniikilla toteuttaa Orpon-Purran hallituksen säästömääräyksiä, mutta kyllä pitäisi olla myös aluevaltuutetuilla joku sana sanottavana eikä suostua viranhaltijoiden kumileimasimeksi.
Kun muistisairaus kuitenkin etenee, sen vaikutukset eivät rajoitu vain sairastuneeseen. Läheiset elävät mukana joka päivä. Puoliso, lapsi tai muu omainen huomaa ottavansa yhä enemmän vastuuta, kantavansa huolta ja valvovansa öitä. Rakkaus saa jaksamaan pitkään, mutta läheisten voimavarat eivät ole ehtymättömät. Muistisairastuneen tukeminen tarkoittaa aina myös omaisten tukemista: kuulluksi tulemista, konkreettista apua ja mahdollisuutta lepoon. Liian usein tämä jää perheiden omalle vastuulle.
Tässä kohden on syytä katsoa suoraan päättäjiin. Orpon–Purran hallituksen aikana hyvinvointialueet on ajettu tilanteeseen, jossa resurssit eivät vastaa todellista tarvetta. Hoitopaikkoja on liian vähän kaikkein huonokuntoisimmille ja pitkälle edennyttä muistisairautta sairastaville vanhuksille. Seurauksena ihmiset sinnittelevät kotona tilanteissa, jotka eivät ole enää turvallisia sairastuneelle eivätkä kohtuullisia läheisille. Tämä ei ole arvokasta vanhuutta, eikä reilua omaishoitajille.