Laila Salmela luo perheelleen perinteistä joulua

Ylivieskalainen Laila Salmela on aloittanut jouluvalmistelut. Ulkoisesti joulun merkit näkyivät Salmelan kodissa ensimmäisenä adventtina. Silloin sytytettiin kynttilät ikkunoille. Pihakuusi sai myös kynttilät vuoden pimeintä aikaa valaisemaan. Vähitellen Laila on tuonut huoneisiin lisää jouluvaloja. Vaikka jouluun on vielä parisen viikkoa aikaa, niin tulevan joulun kulku on pääosin jo suunniteltuna. Se on aika perinteinen, mutta aina jotain uuttakin. Tänä vuonna Laila Salmela kertoo kokeilevansa uusilla resepteillä aina joitakin tuttuja jouluruokia.
”Joka vuosi pitää aina olla jotain uuttakin”, hän sanoo.
Salmeloilla joulu alkaa perinteisesti joulurauhan julistuksista ja sen jälkeen koko perhe, Laila ja Erkki-puoliso, sekä pojat Anssi ja Sami perheineen kokoontuvat Lailan ja Erkin luo.
”Kokoonnumme kaikki yhdessä jouluaattona puolelta päivin syömään perinteisen jouluaterian: kaloja, salaatteja, kasvilaatikoita, kinkkua ja perunalaatikkoa. Jälkiruuaksi on tietenkin joulupuuro ja soppakin”, Laila Salmela lupaa.
Kun on ruokailtu pitkän kaavan mukaan ja vähän levätty, niin vuorossa on aattosauna ojan varrella olevassa vanhassa ulkosaunassa. Siellä saunominen on mieluista jokaiselle Salmelan perheessä.
”Yleensä lämmitämme ulkosaunaa viikoittain ja joskus jopa päivittäin. Saunan jälkeen myöhemmin illalla on sitten vuorossa lahjojen jako”.

Lailan ajatukset liikkuvat aattona väkisinkin hänen synnyinseudullaan.
Hän tietää, mitä Lapissa, Kolarin Nuottavaaran kylässä mihinkin aikaan aattoa tehdään, sillä samoin on toimittu aina Lailan lapsuudesta asti.
Hän tietää, että porot liikkuvat joulunakin talojen lähellä ja kaivavat lumen alta syötävää. Hän tietää, että Nuottavaarassa on vielä pimeämpää keskipäivälläkin kuin Ylivieskassa. Hän tietää senkin, milloin joulupukki lähtee kotikylällä liikkeelle. Sama pukki kiertää joka vuosi kaikissa kylän taloissa. Joskus ennen, kun Laila Salmelan äiti vielä eli, niin kymmenlapsinen perhe saattoi kokoontua omine perheineen kotitaloon joulun viettoon.
Lähisukua kokoontui parhaimmillaan seitsemisenkymmentä ja kaikille löytyi nukkumapaikka. Tehtiin siskonpetejä vintillekin, muistelee haastateltava.
Kun Lailan äiti kuoli ja perheen kymmenen lasta olivat hajaantuneet ympäri Suomen ja Ruotsiinkin, niin yhteiset joulut ovat harventuneet ja vähitellen loppuneet.
”Enää ei jaksa lähteä jouluna mihinkään”, naurahtaa Laila Salmela.
Kesällä on toinen juttu. Laila ja sisarukset perheineen kokoontuvat lapsuudenkotiin. Enimmillään siellä voi olla kerrallaan kolme-neljäkymmentä henkeä. Kotimetsistä poimitaan mustikat, puolukat ja hillat.
”Sodan jälkeen räjähdysmäisesti kasvaneessa Kolarin Nuottavaaran kylässä asutaan vielä ympäri vuodenkin, mutta kesällä kylä repeää elämään, kun lomalaiset tulevat. Silloin kylän liki sadassa talossa on asukkaat”, Laila kertoo.

Lapsuuden joulut Kolarissa eivät juurikaan poikennut pohjalaisesta joulusta Ylivieskassa, sillä Lailan äiti oli Ylivieskan Saveloita. Hän oli muuttanut nuorena Kolariin opettajana olleen tätinsä luo ja löytänyt sieltä elämänkumppanin, Lailan isän.
”Minä tulin puolestani nuorena Kolarista Tukholman kautta Ylivieskaan työhön ja löysin täältä puolison. Kävimme Erkin kanssa kyläilemässä samassa talossa”, taustoittaa Laila Salmela oman perheensä syntyä.
”Isä sanoikin, että nyt hän on velkansa maksanut, kun minä muutin Ylivieskaan lähelle äidin sukua.
Isäni juuret ovat sodan aikana poltetussa Kolarin Pasmankylässä, joka on Nuottavaaran naapurikylä”.
”Minäkin olen omaa sukuani Pasma ja isän koti oli ollut Pasmajärven rannalla”, hymyilee Laila Salmela muistoilleen. Hän sodanjälkeistä toista sukupolvea, jonka lapsuudessa sodan jäljet olivat lähellä, naapurikylässä.
Kun oikein tarkasti vertailimme Kolarin ja Ylivieskan jouluja, niin pientä erilaisuutta löytyi.
”Meidän perheessämme oli aina joku kalastanut joulukalat Pasmajärvestä.
Poroa piti tietenkin aina olla pöydässä, myös jouluna. Sen parempaa lihaa ei olekaan, kuin poronliha, muistuttaa haastateltava. Hän pahoittelee, että nykyisin poroa ei tahdo saada hankittua, kun lihanmyyjät ovat lähes loppuneet Lailan kotiseudultakin.

Laila palaa muistoista takaisin kauniiseen kotiinsa Ylivieskassa.
Erkki-isäntä on tuonut metsätöistä tullessaan sisäkuusen jo sulamaan joulua varten. Se tuodaan olohuoneeseen ja koristellaan vasta lähempänä joulua. Varmaan silloin, kun Laila paistaa jouluksi lanttu-, maksa-, porkkana-, peruna- ja batattilaatikot.
”Lohen suolaan itse. Kotona Lapissa oli jouluna haukea, ahventa tai siikaa. Meilläkin täällä Ylivieskassa on usein myös joulusiikaa, jotka savustamme itse”.
Haastateltava kertoo, että leipä leivottiin aina Kolarissakin kotona ja niin Laila tekee Ylivieskassakin. Tuvan isossa uunissa paistuu kerralla kuusikin ruisleipää ja jälkiuunissa paistuu vielä viiden kilon kinkku.

Erkki ja Laila rakensivat nykyistä kotiaan pieteetillä viisi vuotta. Kun talo valmistui, niin pojista Anssi muutti vaimonsa kanssa aivan lähelle Erkin ja Lailan entiseen kotiin. Kun lapsenlapsia syntyi niin mummo ja pappa ovat saaneet nauttia heidän kanssaan olosta, ja seurata heidän kasvuaan.
Salmeloilla kädentaidot ja ahkeruus periytyvät molemmin puolin sukuja.
Perinne jatkuu, sillä Lailan ja Erkin pojilla, Anssilla ja Samilla on yhteinen rakennusliike. He rakentavat nyt puolestaan asuntoja ihmisille.
Ja niin näyttää käyvän tulevaisuudessakin, sillä rakentamisen taidot ovat siirtyneet kaikista nuorimpaankin sukupolveen.
Laila ja Erkki Salmela ovat kasvaneet sodanjälkeisenä sukupolvena ja oppineet jo lapsena tekemään työtä kotonaan, kun vanhemmat rakensivat uudelleen Lappia ja samalla Suomea.
Lailan lapsuudessa sota oli läsnä kyläläisten puheissa varsinkin, kun naapurikylä oli sodan aikana poltettu muutamaa taloa lukuun ottamatta.
Nyt kun kaikki työ hiljenee pian jouluksi ja perhe kokoontuu Laila Salmelan valmistamien herkkujen ääreen nauttimaan vuoden suurimmasta juhlasta, niin hiljainen kiitos rauhasta maassa nousee sydämistä.