Tyttö voi lähteä Vihannista, mutta Vihanti ei koskaan tytöstä

Pienehköltä lypsykarjatilalta kotoisin oleva Sari Jaakola muistelee lämmöllä lapsuuttaan Vihannin Kuusiratissa. Tämä kyseinen kotitila on edelleen toiminnassa, mutta lypsäviä lehmiä siellä ei enää ole.
”Veli isännöi tilaa ja vanhemmat asuvat edelleen Vihannissa, joten useita kertoja vuodessa siellä tulee edelleen käytyä”, kertoo Sari Jaakola.
Sari Jaakola kertoo olevansa henkeen ja vereen maaseutuihminen, vaikka on hän elämänsä aikana asunut paljon kaupungissakin. Esimerkiksi Helsingissä Jaakola viihtyi 10 vuotta opiskelun ja töiden merkeissä.
”Itse näkisin sen niin, että maaseututaustani on antanut minulle hirveästi elämisen eväitä ja opettanut reippaaseen työntekoon”.
Sari Jaakolalle oli jo nuorena selvää, että hän haluaa tehdä työuransa maatalouden parissa. Mutta ennen tätä uravalintaa hänen tiensä vei Vihannista ensin Oulun talouskoulun englanninkieliselle linjalle.
”Ajattelin, että tällä linjalla ainakin oppii englannin kieltä ja pääsee sitä kautta tutustumaan vieraisiin kulttuureihin. Koulussa oli paljon eri maista kotoisin olevia ihmisiä, joiden kanssa kokkailtiin ja käytiin kylässä. Opintojen puitteissa olin myös vaihto-oppilaana Itävallassa ja kesätöissä Kanadassa ja Islannissa”.
Seuraavana vuonna Jaakola pakkasi taas laukkunsa ja suuntasi Kiteelle Pohjois-Karjalan ammattikorkeakouluun agrologiksi opiskelemaan. Opiskeluhalut eivät loppuneet vielä tähän, vaan Kiteeltä Sari Jaakola jatkoi Helsinkiin lukemaan yliopistoon kotieläintiedettä, maatalouspolitiikkaa ja kasvatustieteitä.

Opiskeluaikana Sari Jaakola halusi matkustaa niin paljon kuin se oli opiskelijabudjetilla mahdollista. Interreilaamassakin hän ehti käydä, tosin aika lyhyesti, ollessaan opiskelemassa Itävallan Wienissä.
”Silloin sattui olemaan pitempi kesätauko yliopistolla ja kaverin kanssa todettiin, että mitä me täällä notkutaan, lähdetään reilaamaan. Haimme Unkarista liput ja lähdimme muutamaksi viikoksi reissaamaan pitkin Eurooppaa”.
Innostus matkustamiseen ei loppunut Sari Jaakolan kohdalla suinkaan tähän. Hän on tehnyt tämän jälkeen kavereidensa kanssa muutamia autoreissuja Afrikkaan.
”Ostamme yleensä Suomesta ajokuntoiset Toyotan maastoautot, ja suuntaamme jonnekin päin Afrikkaa. Myymme autot sinne ja tulemme Euroopan halki takaisin Suomeen. Näillä reissuilla ei ole koskaan tiennyt, mitä seuraavana päivänä tapahtuu. Ekalla reissulla ei ollut vielä navigaattoreita, joten paperikarttojen avulla mentiin eteenpäin. Olen aina nauttinut matkustamisesta ja ihmisten kohtaamisesta. Reissun päällä näkee, miten muualla maailmassa eletään, ja siellä saa uuden näkökulman siihen, millainen elämä meillä täällä Suomessa on. Sanoisin, että aika etuoikeutettu kaikin puolin”.

Helsingin vuosiensa aikana Sari Jaakola löysi nykyisen puolisonsa, Jaakko Jussilan. He päättivät toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa ja perustivat yhteisen maatilan. Toiminta alkoi ensin Vihdissä, mutta vuonna 2014 pariskunta muutti Jaakko Jussilan kotiseudulle Salon Pertteliin, josta löytyi sopiva tila lammasfarmin pitämiselle. Herrakunnan Lammas on maatiaiskaritsan ja -vasikanlihaa tuottava maatila. Tällä hetkellä uuhimäärä on noin 180. Lampaiden lisäksi tilalla laiduntaa kyyttökarjaa.
”Liha on päätuotteemme, mutta sen lisäksi myymme villaa, taljoja ja lankaa. Kaikki mitä myymme, menevät omien käsiemme kautta”.
Sari Jaakolan mukaan Herrakunnan Lampaan toiminta on kaikille avointa. Tilalle on vapaa pääsy perjantaisin, jolloin sinne voi tulla ostoksille tai vain katsomaan eläimiä. Vuosien varrella lammastilalla on järjestetty useita erilaisia tapahtumia, kuten karitsan kirmausta, lampolan joulua, rockfestareita ja laidunpiknikkiä.
Sari Jaakolan ja Jaakko Jussilan tilalla on perehdytty tarkasti myös perinnebiotooppiseen sopimuslaiduntamiseen. Heidän lampaiden käytössä on reilut 200 hehtaaria normaaliin ruoantuotantoon kelpaamatonta laidunta aina jokivarsiheinikoista kivikkoisiin hakamaihin asti.
”Nämä ovat alueita, joissa elää uhanalaisia kasveja ja hyönteisiä. Metsähallitus on meidän merkittävin kumppani. Yritämme kehittää omaa toimintaamme entistä eettisemmäksi ja luonnon kannalta kestävämmäksi”.

Sari Jaakola sanoo, että mitä urbaanimmaksi lähiympäristö muuttaa, sitä enemmän lihantuotannossa pitää olla muitakin myyntiargumentteja kuin vain se, että näin on aina toimittu ja hyväksi havaittu.
”Asiakaskunta muuttuu yhä tiedostavammaksi ja kyseenalaistavammaksi. Täälläkin saattaa käydä ihmisiä, jotka ihmettelevät, miten te voitte nupottaa teidän eläimenne. Meidän pitää kertoa, että nämä eläimet ovat syntymänupoja, ei niiltä ole tarvinnut sarvia pois sahata. Siinä vaiheessa loksahtaa aika monelta suu auki. Mutta enhän minäkään tiedä koodarin arjesta mitään. Joten miten tämä ihminen voisi kaikkia maatalouden asioita ymmärtää”, Jaakola myöntää.
Sari Jaakolan mukaan lampaanliha on yleistynyt selvästi suomalaisten ruokapöydässä. Esimerkiksi joulupöytään saatetaan hankkia nykyään kinkun sijasta savu- tai karitsanviulu.
”Enää lammasta ei osteta vain pääsiäiseksi ja todeta, että taas se maistui vanhalta villasukalta. Yhä nuoremmat ovat löytäneet karitsan lihan”.

Sari Jaakola tunnustaa, ettei hän olisi ikinä kuvitellut asettuvansa Salon seudulle asumaan. Vaikka pohjoispohjalainen murre on jo tasaantunut hänen puheessaan, ei hän ole oppinut puhumaan varsinaissuomalaisittain.
”Ehkä vanha klisee, että tyttö voi lähteä Vihannista, mutta Vihanti ei koskaan tytöstä, pätee minuun edelleen. Identiteettini on edelleen vahvasti Vihannissa ja pohjoispohjalaisissa kangasmetsissä. Ovathan suuret peltoaukiot täällä Perttelissä kauniita katsella, mutta eivät ne minun sielunmaisemaani ole”.
Omista juurista puhuttaessa Sari Jaakola muistaa ruukkilaisen runoilijan Eeva Heilalan, jonka tekstit ovat suora kurkistus hänen sieluunsa ja varmasti aika monen muunkin maatalon emännän ajatuksiin.
”Eeva Heilalan runot pitävät minut kiinni Pohjois-Pohjanmaassa ja Vihannissa ja sanoittavat elämääni kotieläintilallisena”.