”Ihme, että ukko elää vielä”

Arto Lukkari on otellut diabetesta vastaan jo 55 erää ja selviytynyt niistä joka kerta voittajana.

Toimituksen ovesta sisään astuu viimeisen päälle tyylikkäästi pikkutakkiin pukeutunut herrasmies, kaikkien oulaistelaisten ja aika monen muunkin tuntema Arto Lukkari. Hän kertoo olleensa aamulla liikeneuvottelussa Oulussa ja ennen sitä tehneensä perinteisen 10 kilometrin sauvakävelylenkin. Ei siis mikään ihme, että mies on täynnä energiaa.
Jos totta puhutaan, on suorastaan ihme, että Arto Lukkari on ylipäätään vielä elossa. Näin ovat Lukkarille todenneet useat diabetestutkijatkin. Hän sairastui 1-tyypin diabetekseen ollessaan vain vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäinen. Nyt miehellä on kertynyt kilometrejä mittariin jo 57, eikä mistään lopusta ole tietoakaan.
”Eräskin tuttu lääkäri soitti äskettäin ja onnitteli, että ukko elää vielä. Jos se minusta on kiinni, aion elää 100-vuotiaaksi”, sanoo Arto Lukkari hymy suunpielessä.

11.1.1966 kello 22. Sillä kellonlyömällä kirjautui Arto Lukkari ensimmäisen kerran Lapin lastensairaalaan kohonneen sokeriarvonsa takia. Matkaa Lukkarin synnyinpitäjästä Utsjoelta Rovaniemelle on 500 kilometriä ja tuona kertana oli lähellä, että hän olisi paleltunut matkalle, koska ulkona oli hyytävän kylmä ilma.
”Vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäisenä olin pitkään Suomen ainoa tyypin 1 diabetesta sairastava alle kaksivuotias lapsi”, kertoo Arto Lukkari.
Tämän jälkeen sairaala tuli hyvin tutuksi pienelle Arto Lukkarille. Ensimmäinen reissu kesti yhteensä puoli vuotta. Hän muistaa viettäneensä 4-, 5- ja 6-vuotissyntympäivänsäkin sairaalassa.
”Äiti pääsi käymään 500 kilometrin päästä sairaalassa kerran kuukaudessa. Vierailuaika oli kello 18-19 ja sen jälkeen sanottiin näkemiin. Toisilla lapsilla äiti ja isä kävivät joka päivä”.
Elämä vanhassa ja vetoisessa lastensairaalassa oli karua, ja pienelle lapselle mieleenpainuvaa. Arto Lukkari kertoo ajan olleen niin rankan, että se palaa hänen uniinsa vielä tänäkin päivänä.
”Yksi harvoista juhlapäivistä oli se, kun pääsi ammeeseen kylpyyn. Mutta sitten kun olit juuri päässyt lämpimän veden makuun, nostettiin sinut ammeesta ylös ja pistettiin kylmälle lattialle seisomaan joskus ilman pyyhettäkin. Usein minulla oli niin kylmä, että kun sain vihdoin nalleyöpuvun päälleni, piti minun juosta puoli tuntia käytävällä, että tuli taas lämmin”.
Insuliinin lisääminen elimistöön tapahtui vielä tuohon aikaan rautaneulan avulla. Käytön jälkeen neulat piti aina keittää. Operaation suorittamiseen kotioloissa vaadittiin koko perheen apua.
”Voit vain kuvitella alle kaksivuotiaan lapsen oloa, kun isä pitää päästä kiinni, sisko ja mummo jaloista ja äiti pistää rautaneulalla takapuoleen. Se oli aivan hirveää”.

Diabeteksen hoito onneksi kehittyi vuosien ja vuosikymmenten aikana. Arto Lukkari muistelee olleensa 6-vuotias, kun markkinoille tulivat kertakäyttöneulat ja ruiskut. Se oli siihen aikaan aivan mahtava uudistus.
”Sitten tulivat ruiskut, joissa oli neulat kiinni. Siitä insuliinia suoneen puks vaan. Se oli kuin hyttysen pisto. Tuntui, että koko maailman mullistui”.

Elettiin 1980-lukua ja diabetespotilaille tarjottiin mahdollisuutta ottaa insuliinipumppu. Niin myös Arto Lukkarille, joka kuitenkin kieltäytyi hänen omien sanojensa mukaan matkalaukun kokoisen pumpun käytöstä.
”Näin jälkikäteen olen miettinyt, että olisiko minun sittenkin pitänyt ottaa se pumppu silloin. Olisiko tullut komplikaatioita? Mutta minähän olin teräsmies, eikä teräsmies sellaista halunnut”.
Komplikaatioista merkittävin oli toukokuusta syyskuuhun vuonna 1984 kestänyt molempien silmien sokeutuminen. Oikeaan silmäänsä Lukkari sai näön takaisin, mutta vasempaan ei.
”Monet diabetesta sairastavat, joilla on ollut paljon komplikaatioita, ovat ihmetelleet sitä, miten minä sain näköni takaisin. Olen vastannut heille, että minulla ei ollut sivusairauksia, eli ei esimerkiksi munuais-, kilpirauhas- tai sydän ja verisuonisairauksia. Se on ollut minun onni tässä kaikessa”.

Tänä päivänä Arto Lukkarin vyöllä vilkkuu pieni, kännykkää muistuttava laite. Se on uusinta uutta teknologiaa täynnä oleva hybriditekohaima. Laite syöttää jatkuvasti insuliinia Lukkarin kehoon ja hälyttää, mikäli arvot ovat vinksallaan.
”Kun olet 54 vuotta sairastanut ja sitten saat tuollaisen masiinan, niin eihän sitä voi uskoa todeksi”.
Ainutlaatuisen elämänsä takia Arto Lukkari on päässyt luennoimaan vuosien mittaan diabeteksesta erilaisille yleisöille. Vuonna 2006 hän juoksi jopa maratonin, josta saaduista tuloksista on ollut merkittävää hyötyä diabetestutkimukselle.
Arto Lukkari jos kuka tietää, millaista diabeteksen kanssa on elää.
”Tämä sairaus ei tunne pyhää tai arkea. Se on päällä 24/7. Pitää vaan jaksaa. Itse olen aika kriittinen omalle keholleni ja sen mitä teen, teen aina kunnolla. Koskaan ei pidä tehdä asioita vasemmalla kädellä, sillä jälki tulee näkymään vähän matkan päästä”.

Kakkostyypin diabetes on räjähtänyt Suomessa käsiin ja tätä ilmiötä pitää Arto Lukkarikin huolestuttavana. Hänen mukaansa ennaltaehkäisy on ainut tie onneen, eikä syyllisiä omaan sairastumiseen voi hakea mistään muualta peilistä.
”Tämä sairaus ei kaipaa selittelyjä. Paras neuvo nuorille on, että välttäkää tyypin 2 diabeteksen ottamista. Minä olen kiitollinen omalle rakkaalle vaimolleni ja perheelleni, että olen vielä tässä. Myös ystävät ovat tosi tärkeitä. Joku kysyi minulta kerran, että miten vietät diabeteksesta vapaapäivää. Musiikki on minulle ehdoton ykkösjuttu, jota kuuntelen ja harrastan paljon. Heikkoina hetkinä silloin 80-luvulla, kun olin sokeana, kävin aika monen artistin LP-levyt läpi”.