Isän menetyksestä jäi ikuinen arpi

Oulaistelainen kasvatustieteen tohtori Kaisa Sepponen julkaisi viime viikonloppuna kirjan nimeltä Suruviesti. Se on kertomus suomalaisista sotaorvoista, joiden joukkoon myös Kaija Sepponen itsekin kuuluu. Kirjan teosta tulikin hyvin omakohtainen kokemus.
”Olihan se kova urakka. Aika sekalainen olo nyt on”, toteaa Kaija Sepponen juuri kirjan julkistamisen alla.
Sepposen kirjaprojektissa oli kyse kaikkiaan viiden vuoden työstä. Kirjan taustalla on vuonna 2015 tehty kyselytutkimus, jonka jälkeen hän teki sisältöanalyysin yhteensä 1500 sotaorvon tarinaan.
”Kun Suomella oli tämä 100-vuotishanke päällä, keräsin samalla rintamalta tulleita suruviestejä. Siten käsissäni oli yhteensä kolme eri aineistoa, joista varsinkaan tutkimusraportit eivät olleet mukavaa luettavaa. Ajattelin kuitenkin, että niissä on sen verran tärkeää ja hyvää asiaa, että ne on syytä muokata luettavaan kuntoon. Sen jälkeen aloin kirjoittaa kirjaa. Ja varmaan 2-3 kertaa olen sen kirjoittanut uudelleen. Ei kirjan kirjoittaminen ollut mitenkään helppoa minulle”.
Suomen sodissa 1939-1945 kuoli 90 000 sotilasta. Heidän lisäkseen 30 000 naista jäi leskeksi ja 55 000 lasta vaille isää. Kaija Sepponen kertoo, ettei heidän kodissaan puhuttu sota-ajoista juuri lainkaan. Asia nousi esille vasta sitten, kun hän liittyi sotaorpojen järjestötyöhön.
”Minua rupesi kiinnostaa, että näkyykö minussa sodan jälki, ja kyllä se näkyi”.

Oulaistelaisten sodissa kaatuneiden keski-ikä oli 28 vuotta. Kotiin leskeksi jääneiden naisten elämä muuttui kokonaan. Ajan tavan mukaan naiset olivat kotona ja kasvattivat perhettä, mutta nyt heidänkin piti lähteä töihin.
”Ne, joilla ei ollut maatilkkua, piti lähteä kodin ulkopuolelle töihin. Taas ne, joilla oli maataloutta, ongelmana oli se, ettei perheessä ollut miesten töiden tekijää. Yleensä isän roolin joutui ottamaan perheen vanhin lapsi”.
Yhteiskunta yritti turvata sotaleskien asemaa, mutta siihen aikaan ei ymmärretty henkisen puolen asioiden tärkeyttä traumaattisen kokemuksen jälkihoidossa.
”Siihen aikaan ei ymmärretty, että puolison kuolema oli trauma, vaan ajateltiin, että leskeksi jääneet olivat sijoitettavissa työmarkkinoille helpommin kuin sotavammoja rintamalla saaneet”.

Kaija Sepponen kertoo, että sotaorpojen tarinoissa esille tulivat äidin tuska ja näiden kokemusten siirtyminen jälkipolville. Myös sotaorpojen kiusaaminen oli yleistä. Moni sotaorpo haluttiin myös raamittaa matala-asteisiin ammatteihin.
”Kouluttautumiseen ei ollut mahdollisuutta. Minun äitini kuitenkin yritti kaikkensa ja tarjosi mahdollisuuden koulutukseen, mutta ei minun koulunkäynnistä tullut mitään. Aikuisena työn ohessa olen kouluni sitten käynyt”.