Kolumni: Elämän äänet

Sattuipa sopivasti! Olin aamulenkillä juuri koulun kohdalla kun koulun kello soi. Olipa se pitkästä aikaa kuultuna todella elämänmyönteinen ääni! Ja ihan kuin ennen vanhaan koululaiset näkyivät ryhmittäytyvän jonoiksi koulun oven eteen. Jotakin pysyvää on siis olemassa tässä maailmassa ja tälläkin kylällä.

Tuo kellonsoitto oli sähköinen. Ennenhän järjestäjä ilmaantui koulun portaiden ylätasanteelle ja helisytti ihan oikeaa, hevosen aisatiukua muistuttavaa kelloa.
Muistan kerran, kun eräs totisenpuoleinen kaverini oli kiivennyt melko korkealle isoon koivuun ja kello soi välitunnin päättymisen merkiksi. Hän kommentoi tilannetta synkänpuoleiseen sävyyn: – Voi iäisyys! No ennättihän hän tunnille siinä missä me muutkin.
Koulun kellonsointi jos mikä kertoo elämästä ympärillämme. Kylä, jossa on toimiva koulu, on vielä voimissaan. Koulun menetys on aina kipeä asia, joka usein vähitellen hiljentää kylää muutenkin. Sama koskee tietysti myös kyläkauppoja. Niitä ei enää ole juuri missään. Ennen ne olivat koulujen ohella varsinaisia kyläelämän keskuksia. Niissä asioitiin, niiden liepeillä liikuttiin ja niissä tavattiin tuttavia.

Elämän ääniä on hyvin monenlaisia. Pelloilta kantautuva traktorin jyrinä tai auton hurina maantieltä ovat tällaisia. Polkupyörästä ei juuri ääntä lähde, mutta senkin käyttäjä antaa omalta osaltaan merkin elämästä.
Jos jossakin rakennetaan uutta tai korjataan vanhaa, kaikuu vasaran koputus kauaksi, varsinkin kesäisenä iltana. Jossakin parkaisee moottorisaha tai papattaa ruohonleikkuri. Ihmisten läsnäolosta ja työstä kertovia elämän ääniä nekin.
Hevosen hirnahdus tai nautaeläinten ammumiset ovat käyneet vähiin. Niitä kuuluu enää vain vähälukuisten karjatilojen liepeillä. Joskus vieläkin, kuin kaikuna menneiltä ajoilta voi yht`äkkiä kuulla kukon kiekaisun. Sellaisen äänen olen joskus -vuosia sitten – yllättäen kuullut aamulenkilläni ja mukavaltahan se kuulosti.

Vanhassa iskelmässä kerrotaan hiljaisesta kylätiestä. Sellaisiahan ne yleensä ovat nykyään. Isomman maantien läheisyydessä asuvat näkevät sentään melko vilkastakin autoliikennettä. Mitä syrjemmälle mennään, sitä hiljaisempaa on. Tämä väistämätön kehityshän alkoi jo viisikymmentä vuotta sitten. Mutta varsinaisissa kylissä eletään vielä ja kylä hengittää asukkaittensa myötä.
Koulun kellon kilinä, vasaran pauke ja aamuinen kukon kiekaisu saattavat kertoa elämästä vielä pitkään, kymmenien muiden elämän äänien lisäksi.

Tapio Isokivelä