Kolumni: Hiljaa!

Kasasin pöydälle tavallisen arkeni: läppärin, kalenterin ja kännykän. Reppu olallani kävelin odottamaan naapurini tarjoamaa kyytiä. Naapurin, jota en ennalta tuntenut! Muutamia kertoja taputtelin turhaan taskuani, kännyä tavoitellen. Paljonko kello on, eikö olisi jo aika? Mitä jos kuski ei osaakaan tulla oikeaan paikkaan tai menemme ristiin tai, tai, tai. Näin tärkeitä ajattelin ihastellessani samalla täydellistä syysaamua. Aurinkoinen tuuli, voimiaan virittelevät muuttajat ja lentävät lehdet täyttivät taivaan. Ja niin, siinähän auto jo olikin.
”Tervetuloa hiljaisuuden päivään”, alkoi info. Päivän kulku oli hyvin suunniteltu ja sen läpikäytyämme ei tarvinnut kummemmin murehtia. Ei sähköpostia tai facen virtaa. Päivään kuului ”vapaa-aikaa” ja ohjelmaa, joka vain alkoi arastelematta sovittuna aikana. Sai osallistua tai olla osallistumatta, oman fiiliksen mukaan.

Oli uutta ja ihmeellistä olla ihan hiljaa. Ruokailla makuelämyksestä, musiikista ja seurasta nauttien. Ei ollut paineita keskustelun aloittamisesta ja ylläpitämisestä. Salaliittolaisuus toi oman fiiliksensä: jos Honkamajan upeassa ympäristössä tuli ryhmäläisen kanssa vastatusten, kuittaantui kohtaaminen katsekontaktilla ja ehkä pienellä hymyllä. Tai vain ohitimme toisemme. Oltiin hiljaa yhdessä, vieraiden tuttujen kanssa. Yhteys tuntui. Ja toimi! Nehän ovat kovin tärkeitä nykyään, toimivat yhteydet.
Jaakko Heinimäen kirja, Pyhä nauru, kulki taskussani koko lauantain. Nauroin itsekseni hyvin epäpyhästi ääneenkin, kun sitä mättäällä istuksien luin. Sain taas uuden näkökulman maailman mielettömyydestä. Suosittelen tutustumaan.
Osallistujille tarjottiin mahdollisuus keskustella ohjaajan kanssa kaksin ja tartuin siihen. Oli mukava jutella. Ihan vaan juttelemisen vuoksi. Mutta sanoja pystyi malttavaisesti harkitsemaankin ilman, että hiljaisuus vaivaannutti. Puoli tuntia kului sukkelasti ja sen jälkeen sai mennä puhdistautumaan ulkoisesti, kuumaan saunaan. Klo 20 oli iltateen aika. Hiljaisuus päätettiin päättää ja puhuminen aloittaa. Sekin oli ihan jees.
Kotona saunoin vielä toisen kerran ja jaoimme päivän kuulumisia. Eihän mulle oikein mitään kuulunut, kun olin ollut hiljaa. Koko päivän. Mielenrauha tuntuu hyvältä. Ei sitä voi selittää.

Elina Piippo