Kolumni: Kaikuja metsästä
Kolmisenkymmentä vuotta sitten kävelin vihaisena metsässä.
Olimme tulleet vanhempien ja serkkujen perheen kanssa mustikoita poimimaan. Typerä idea oli aikuisten keksimä.
Kuljimme serkkujen kanssa rivissä ja huutelimme: ”Me ei aiota poimia mitään. Miksi meidän on pakotettu tänne?”
Riivimme ohimennen marjoja suuhun: mustikat ovat hyviä, mutta saivat meidän puolestamme kasvaa paikoillaan.
Suvussamme on aina ollut marjastushulluutta, joka voimistuu, kun marjat mättäillä alkavat sinertää ja punertaa. Hyttyset, paarmat ja mäkäräiset eivät ole hidastaneet, kun metsästä on kannettu ämpärikaupalla mustikkaa ja puolukkaa. Kun itsemääräämisoikeuteni lapsuudesta hieman vahvistui, aloin vältellä metsiä. Teinivuosina ja varhaisaikuisuudessa varvikot eivät kutsuneet minua millään tavalla. En todellakaan aikonut liittyä suvun poimijaketjuun, vaan vahvistin ohutta kaupunkilaisidentiteettiäni isossa opiskelukaupungissani.
Mutta niin vain lopulta kävi, että keski-ikä löntysteli ystävällisin kumisaapasaskelin luokseni, otti kädestä kiinni ja johdatti touhukkaasti marjametsiin.
Nykyisin muutun hieman levottomaksi, kun mustikka- ja puolukka-aika lähestyvät. Tänä kesänä ilmassa on ollut hyvinkin vahvaa levottomuutta, kun mustikoita ei kovasta etsimisestä huolimatta oikein löytynyt. Jospa puolukoita kuitenkin – mikään ei ole ihanampaa kuin alkusyksyn metsä puolukoiden kypsymisen aikaan!
Suomalaisuuteen liitetään yhä vahvoja myyttejä. Aito suomalainen marjastaa, saunoo rantasaunassa, ilakoi luonnonvesissä uidessaan, hiihtää ja sauvakävelee. En juuri pidä saunomisesta enkä uimisesta, en hiihtämisestä enkä sauvakävelystä.
Siksi ymmärrän heitä, jotka eivät halua könytä selkäänsä kipeäksi mustikoita poimiessaan. Jokainen valitsee itselleen mieluiset olemisen tavat.
Nykyisin marjareissujen äänimaisema siirtää minut hetkessä lapsuuteeni. Omat lapseni istuvat nyt tylsistyneinä mättäillä ja huutelevat: ”Lähetään pois. Me ei aiota poimia täällä yhtään mitään.”
Kaiku kantaa ääniä kolmenkymmenen vuoden takaa.
Maria Hyväri
