Kolumni: Kiireesti luontoon

Luin Ylen nettisivuilta Luonto lisää liikettä -hankkeesta kertovan artikkelin, jossa kerrottiin nykypäivän lasten vähäisestä ulkoilusta. Aiheessa yhdistyy kaksi hyvin huolestuttavaa asiaa: lasten vähentynyt liikunnan harrastaminen sekä vieraantuminen luonnosta.
Hankkeen tutkimuksen mukaan yksi suurimmista syistä luontoliikunnan vähenemiseen on kiire. Miten jo alakouluikäisillä voi olla niin kiire, ettei ehdi ulos leikkimään? Eikö lasten tärkein tehtävä koulun ohella nimenomaan olisi liikkua ja leikkiä mahdollisimman paljon, ja mieluusti juuri siellä ulkona? Siinähän niinkin tärkeät asiat kuten motoriikka, luontotuntemus ja suhde ympäristöön kehittyvät kuin itsestään.

Maailma oli aika erilainen omassa lapsuudessani, kun kunnon Internetiä, saati sitten älypuhelimia ei ollut vielä olemassa. Oli itsestään selvää, että – ainakin Oulaisten kaltaisella pikkupaikkakunnalla – lapset viettivät paljon aikaa ulkona leikkien, mielikuvitustaan kehittäen ja kaikenlaista hauskaa tekemistä keksien. Tämän tästä joku kavereistani ilmestyi kotiovellemme kyselemään ”voisiko Sonja tulla ulos leikkimään?”
Ero isompien kaupunkien ja pienten pitäjien lasten luontosuhteessa lienee vielä nykypäivänäkin melko suuri. Kaupungissa asuva ei ehkä pääsekään heti kotiovelta luontoon, vaan lähin metsä voi olla pidemmänkin automatkan päässä. Tällöin lasten luontokokemusten kartuttaminen vaatii vanhemmilta jo huomattavasti enemmän vaivannäköä. Toista on maaseudulla, jossa luonto on kirjaimellisesti lähempänä ja isompi osa ihmisten elämää.

Uusin Suomen lajien uhanalaisuusarvio Punainen kirja kertoo karua tarinaa siitä, miten jo lähes kolmasosa Suomen selkärankaisista eliöistä on uhanalaisia. Jos tämän päivän lapset eivät pääse sinuiksi luonnon kanssa ja opi ymmärtämään sen arvoa, jaksaako tulevaisuudessa riittävän moni heistä välittää ja taistella häviävän luonnon puolesta?

Sonja Alasalmi