Kolumni: Kirjastossa

Eija Eskola on tekemässä kirjaa kirjastomuistoista, Sen pitäisi ilmestyä lähiaikoina.
Minäkin lähetin siihen omia muistojani kaukaisista kirjastomatkoistani kotikyläni koululle. Olin silloin koulupoika ja kirjakaapit sijaitsivat samassa luokkahuoneessa, jossa minunkin pulpettini oli.
Kirjasto oli auki tiistai-iltaisin parin tunnin ajan. Koulun hiljainen piha ja oppilaista tyhjät huonetilat tuntuivat aivan erilaisilta kuin päivällä.
Meillä oli vain yksi ostoskassi, jolla pari kertaa viikossa haettiin ruokatavaroita kylän kaupoista.

Tiistai-iltaisin ostoskassi oli minun käytössäni. Sen pohjalla kulkivat palautettavat kirjat koululle ja uudet lainat kotiin.
Kirjastoa hoitivat koulun johtajaopettaja sekä hänen Kaarina-rouvansa. Opettaja oli lyhyt, tukeva ja melko äkäinen mies. Toivoin aina, että Kaarina olisi ollut kirjastonhoitajana, sillä häntä ei tarvinnut aran koulupojankaan pelätä.

Astelen eteiseen ja kuuntelen, kuuluuko kirjastoluokasta puhetta. Onneksi kuulet naisten ääniä. Kaarina ja eräs lähinaapurini emäntä keskustelevat joistakin ihmeen leninginkaavoista.
Lennätän lippalakkini naulakon päälle. Lakki päässä en menisi sisälle luokkaan, kaiken varalta. Saattaisihan tuo opettaja, ukonkarhu, pistäytyä paikalle.

Hän saattaisi huomauttaa huonoista tavoista. Sen hän kehtasi tehdä aikuisillekin. Kerran, kun olin ollut sairaana, isäni oli käynyt viemässä lainakirjani kirjastoon. Yksinkertaisena maalaismiehenä hän oli toimittanut asian karvalakki päässään. Silloin oli opettaja pahantuulisesti kivahtanut: – Mitäs karvapäitä täällä on!

Kannan kassini luokkaan ja ladon sieltä palautettavat kirjat opettajanpöydälle. Kaarina ottaa ne vastaan samalla jatkaen keskusteluansa naapurin emännän kanssa.
Saima-emäntä menee lehti kourassaan Kaarinan luo ja näyttää kuvaa.
Hänen tyttärensä pääsee kohta ripille ja äiti etsii hänelle sopivaa rippipukua, jonka ompelisi itse.” Tämä näyttää hyvältä. Ei ole tuo yläosakaan liian tyköistuva.”

Kaarina katsoo leninginmallia ja sanoo: ” Nuoret tytöthän eivät halua, että ”ne” erottuvat liian hyvin. Meidän ikäisillehän se olisi aivan sama.”
Olen vasta alun toisella kymmenellä, eivätkä mainitut ”ne” aiheuta ajatuksissani kovin voimakkaita tuntemuksia.
Kun hetkeä myöhemmin poistun paikalta tulee eteisessä vastaan toisen naapurin Veikko ruskeat nahkasaappaan narahdellen. Hänelläkin on kassi kädessään.

Tapio Isokivelä