Kolumni: Maata näkyvissä

Talvipyöräilijän suurimpia iloja on, kun asfaltti talvisine hiekoitushiekkoineen alkaa rahista renkaiden alla. Auraushiekan rouske kertoo vuodenajan vaihtumisesta. Ja kun hiekka lopulta puhdistetaan pois, kuiva asfaltti on maailman kauneimpia asioita: kaikki tuntuu olevan mahdollista, kevät ja kesä edessä, tiet avoimina kaukaisuuteen. Tämän saman on tiivistänyt kirjailija Jukka Viikilä teoksessaan Suomalainen vuosi:
”Jos avaruusolennoille pitäisi kertoa yksi asia, joka saa sinisen planeetan pohjoiset asukkaat näyttämään tunteellisilta, niin se olisi kuiva asfaltti.”

Ymmärrän niitä lapsia, jotka haluavat laittaa kesäkengät jalkaan heti, kun pala maata paljastuu. Itsekin haluan! Talven jälkeen on ihmeellistä hypähdellä keveillä kevätjalkineilla raskaiden talvikenkien sijaan. Kuiva asfaltti villitsee potkimaan palloa, hyppimään hyppynarulla, kaivamaan unohtuneet urheiluvälineet esille. Kuiva asfaltti on kevään paras asia!

Pyöräilijän vuodenkierto kulkee syyssateen kastelemilta teiltä marraskuun aamujen pimeyteen, jolloin Venus loistaa kirkkaana taivaalla. Pyörän kyydistä katsottuna talvi tuntuu erityisen pitkältä vuodenajalta. Talven läpi horjahdellaan jäätiköillä ja pusketaan lumessa eteenpäin. Valon väri taivaalla muuttuu marraskuun mustasta alkutalven hitaasti etenevään vaaleuteen ja pakkasen pastellisävyihin.
Pyöräily tuulettaa pään. En jaksa olla kyyninen, kun keskityn siihen että pääsen eteenpäin. Suomi on kohujen maa, mutta kohujen aallot laskevat, kun hyppää pyörän selkään. Ajatukset järjestyvät; jokin mieltä vaivannut ongelma asettuu ymmärrettävään muotoon, kun polkee ja ainoa tavoite on vain edetä tiellä.
Näillä kulmilla pyöräilyyn liittyy vain yksi harmillinen asia: raahelainen merituuli, joka usein tuntuu olevan vastainen. Ainoastaan kovien pakkasten aikana tuuli laantuu. Muinakaan aikoina ei auta taistella tuulta vastaan, sillä se on ja pysyy ja siihen on nöyrtyminen.

Maria Hyväri