Kolumni: Palvelut pyörillä

Myymäläautot ilmaantuivat kotiseudullemme 1950-luvun lopulla. Muualla niitä oli ollut jo ennemmin ja – ihme kyllä! – ensimmäinen oli aloittanut liikennöinnin Helsingissä jo 1930-luvulla.
Ensimmäisenä ennätti Pyhäjokilaakson Osuusliike. Tienvarren puhelinpylväisiin ja maitolavojen seiniin ilmaantuivat kyltit: ”Myymäläautomme pysähtyy tässä…”
Ja viimein se päivä koitti! Naapurin tienhaaraan oli hyvissä ajoin kokoontunut ihmisjoukko uutta, pyörillä kulkevaa kauppaa kokeilemaan ja ainakin katsomaan. Ja sieltä se ihan aikataulunsa mukaan tuli! Edellinen pysähtymispaikka oli ollut vajaan kilometrin päässä. Sinne asti ei ihan näkynyt, koska välissä oli tienmutka, puita ja jokin rakennuskin. Mutta sieltä se uuden ajan ihme nyt saapui, ohitti Koistilan talon, maantien reunassa seisovan ison männyn ja Torkkolan pajan.

Ja nyt se jo pysähtyi odottajien silmien eteen! Sehän oli melkein kuin linja-auto. Ikkunoita oli tosin huomattavasti vähemmän, ja taisi kauppa-auto olla vähän lyhyempikin kuin Paakinahon ja Oulaisten Liikenteen linja-autot, joita samaisella maantiellä kulki pitkin päivää.
Ovi avautui suhahtaen. Kuka lie ollut se rohkea, joka ensimmäisenä liikkuvaan myymälään kapusi. Vähitellen sinne ahtautuivat kaikki pysäkillä kasseineen odotelleet. Meidän lastenkin oli välttämättä päästävä sisälle autoon, vaikka meillä ei varsinaista asiaa sinne ollutkaan. Tai kukapa muistaa! Olihan joku meistä voinut ruinata kotoaan muutaman kolikon tikkarirahaa.

Se oli sen päivän elämys ja tapahtuma naapurustossa. Oli käyty ensimmäisen kerran myymäläautossa!
Melko pian aloitti myös Oulaisten Osuuskauppa myymäläautotoiminnan. Sen kauppa-auto taisi olla väriltään tummansininen. Osuusliikkeen auto oli vaaleampi, muistaakseni punavalkoinen. Myöhemmin Tavaratalo Ojan auto rupesi kiertelemään kyliä ja syrjäseutuja. Se olikin paikkakunnallamme pitkäaikaisin myymäläauto. Kauppa-autoja liikkui kuntamme alueella myös kuntarajojen takaa, Haapavedeltä ja Kalajoelta.

Kotini lähellä ollut pysäkki ei ollut kovin vilkas pitemmän päälle. Siihen vaikutti se tosiasia, että vajaan kilometrin päässä oli kaksikin ihan kivijalalla seisovaa myymälää. Niihin saattoi mennä kaikkina arkipäivinä ja kellonajasta riippumatta. Siksipä ostokset tehtiin enimmäkseen niistä.
Kaupattomille syrjäkulmille myymäläautot olivatkin suuri helpotus. Tavarat tuotiin kotien lähelle, eikä pitkiin kauppareissuihin mennyt enää aikaa tuntikausia. Tuolloinhan ei vielä kovin monella ollut omaa autoa ja joillakin hiljaisilla sorateillä kulki linja-autojakin hyvin harvoin.
Myymäläautojen aika on jo suureksi osaksi jäänyt taakse. Kauppa-auto oli kauppiaille kallis hankinta. Kun niillä ajaa röykytettiin pitkin syrjäisiä ja huonokuntoisia teitä, autot eivät kovin monta vuotta kestäneet. Lisäksi väki väheni linjojen varrelta koko ajan. Kun auto alkoi käydä epävarmaksi, moni kauppias päätti, että uutta ei enää hankita.

Kun myymäläautoja 1970-luvulla oli enimmillään toista tuhatta, kiertelee Suomen syrjäkyliä enää puolen tusinaa liikkuvaa myymälää. Suurin osa niistä kulkee Itä-Suomessa ja yksi Satakunnassa.

Tapio Isokivelä