Kolumni: Pelastuuko kunnat ja palvelut?

Suomessa useimpien kuntien taloustilanne on hyvin tiukka. Viime vuonna vain noin 70 kuntaa teki voitollisen tilinpäätöksen. Muilta loppuu rahat. Kuntatalouden ahdingossa, ja viimeisimpänä myös lapsimäärän vähentyessä, lääkkeeksi on tarjottu vain kuntaliitoksia. Malttamattomimmat puhuvat jopa kuntien pakkoliitoksista.

Kuitenkin useamman tieteellisen tutkimuksen perusteella kuntaliitokset eivät ole yleispätevä lääke kuntatalouden parantamiseen. Tutkimusten perusteella kuntaliitokset ovat myös lähes poikkeuksetta johtaneet liitoskuntien taajamissa lähipalvelujen heikkenemiseen ja liitetyn kunnan alueen elinvoiman kehittäminen on heikentynyt merkittävästi tai loppunut kokonaan.

Kuntaliitoksia koskevissa keskusteluissa pitäisi aina muistaa myös kunnan syvempi merkitys: kunta ei ole koneisto, vaan se on asukkaidensa yhteisö, ihmisten identiteetin lähde sekä suomalaisen kansanvallan kulmakivi. Siellä toteutuu kansalaisten vastuu itsestä ja läheisistä. Kunnat ovat myös alueensa elinvoiman edistäjiä. Myös menestyvä yritystoiminta tarvitsee aktiivista, elinkeinoja kehittävää kuntaa. Puolueista vain keskusta on johdonmukaisesti kannattanut kuntaliitoksia silloin, jos ne perustuvat kuntien omiin päätöksiin. Tasavertaisena vaihtoehtona kuntaliitoksille pidämme kuntien yhteistyön kehittämistä. Sen sijaan sanoudumme irti kuntien pakkoliitoksista tai valtiovallan piirtämistä uusista kuntakartoista, jota kokoomusjohtoinen kuuden puolueen hallitus yritti vuosina 2011-2015 saamalla aikaan vain eripuraa. Oulun seudun kuntaliitosta kymmenkunta vuotta sitten selvittänyt Arto Koski on todennut, että liitoskunnilla tulee olla uusi ja yhteinen toiminnallinen päämäärä, jonka eteen kaikki ponnistelevat. Pelkät rutiiniliitokset, jossa vain kuntien rajapyykit kaadetaan, ei hyödytä ketään.

Mielestäni vapaaehtoiset kuntaliitokset ovat tarpeen, jos palvelut liitosalueilla esimerkiksi uusia tuotanto- ja järjestämistapoja hyödyntäen voidaan turvata. Kuntaliitoksessa syntyneen uuden kunnan talouden tervehdyttäminen ei voi perustua liitettävien kuntien palvelujen rajuun heikennykseen. Suoraviivaisesti katsottuna yksikön sulkeminen on aina säästö kuntataloudessa. Mutta onko se lainkaan järkevää!

Palvelujen karsimisen sijaan, kunnissakin pitäisi rohkeasti uskaltaa kyseenalaistaa opittuja tapoja tuottaa palveluita. Onko koulunkäyntitapa aina sama, joka on ollut käytössä runkomallina 1800-luvulta? Pitäisikö opetusta pohtia uudelleen, jotta hajautettu lapsien lähellä oleva opetuspaikka pystyttäisiin turvaamaan. On käsittämätöntä, että edelleen tässä yhteiskunnassa lähtökohtaisesti lapset kulkevat ja matkustavat pitkiäkin taipaleita koulun vuoksi parin kolmen opettajan sijaan liikkumisen sijaan. Opetuksellinen lopputulos voisi olla saavutettavissa monin toisinkin tavoin ja samalla pitää kyläkoulut hengissä. Nyt pinttynyt asenne tahtoo olla, että lapset kuskataan isoihin yksiköihin etäyhteyksien sijaan, jonne lasten lisäksi ongelmat kasaantuvat. Siitä maksetaan yhteiskunnassa sitten pitkään.

Juha Pylväs