Kolumni: Tarina tuloksen takaa
Pari viikkoa sitten olin Espanjassa kilpailemassa urheiluseurani Jyväskylän Kenttäurheilijoiden kanssa Euroopan kovimman seurajoukkueen tittelistä.
Olimme historiallisesti ensimmäisenä suomalaisena urheiluseurana mukana Euroopan cupin ylimmässä A-sarjassa. Kussakin lajissa oli yksi edustaja ja keräsimme sijoitusten perusteella pisteitä omalle joukkueellemme.
Joukkueemme suorituksiin mahtui hienoja onnistumisia, niin sanottua perustekemistä sekä pienoisia pettymyksiä. Itse heitin keihästä 45,80 metriä sijoittuen neljänneksi. Joukkueena olimme kahdeksan Euroopan parhaan seuran joukossa seitsemäs. Pelkät numerot eivät kuitenkaan kerro koko totuutta. Jokaisen tuloksen takana on aina tarina Niin minullakin.
Vaikken enää tavoitteellisesti ja tosissani kilpaurheilua harrastakaan, tähän kisaan halusin treenata ja valmistautua mahdollisimman hyvin, ja onnistua siinä tuloksellisesti sekä JKU:n että itseni vuoksi. Kevään sairastelut kuitenkin sotkivat suunnitelmiani ja harjoittelin vähemmän kuin olin suunnitellut. Lisäksi viikkoa ennen Espanjan kilpailua alaselkäni ja lähentäjälihakseni kipeytyivät harjoituskisan aikana.
Kilpailupäivänä selkäni kipuili rajusti ja lämmittelyheittoni olivat katastrofaalisen huonoja. Paniikki nosti jo päätään ja pelkäsin mokaavani kisan joukkueeni puolesta ihan totaalisesti. Ensimmäiseen kisaheittooni lähtiessäni koetin vain rauhoittua, käskin itseäni olla miettimättä liikaa ja tekemään sen minkä kyllä tiedän osaavani.
Ja kuin taikaiskusta heittoni löysi takaisin uomilleen; heti ensimmäisellä kierroksella heitin parhaan tulokseni (ainakin oman muistini mukaan) reiluun kymmeneen vuoteen ja samalla JKU:n seuraennätyksen. Sijoituksenikin oli paras mahdollinen; kolmanneksi olisi pitänyt heittää jo reilusti yli 50 metriä ja siihen rahkeeni eivät tällä hetkellä riitä.
Silti kisan jälkeen päällimmäisenä tunteenani oli pettymys. Mutta miksi? Omat odotukseni tuloksen suhteen olivat olleet vieläkin korkeammalla. Tarkoitukseni oli ollut heittää täydestä vauhdista, mutta kipujen takia vauhtini oli lyhyt – vain neljä ristiaskelta – enkä uskaltanut kunnolla törmätä tukijalkaan. Tunsin kuinka tehottomia kiskaisuni olivat, enkä saanut siirrettyä niihin kaikkea kropastani löytyvää voimaa ja vauhtia.
Pettynyt fiilis noin hyvän suorituksen jälkeen oli minulle herätyksen paikka. Liian kovat odotukset ja ankara suhtautuminen itseäni kohtaan vie ilon urheilusta ja sitä kautta myös hyvät tulokset. Rennompi asenne sopii minulle paremmin ja siihen aionkin tästedes taas keskittyä!
