Kolumni: Toivon sähkökatkoksia
Yksi viime viikkojen parhaista kokemuksistani on ollut sairaalassa.
Yhtäkkiä käytävillä kävi nopea hämärä: sähköt poikki. Että olinkin juuri siinä paikassa juuri silloin!
Kiire vaihtui odotukseen, kun tietokoneet ja järjestelmät eivät toimineet. Moni hoitaja kävi juttelemassa ja varmistamassa olemisemme: tiesimmehän, että joudumme odottamaan nyt poikkeuksellisen kauan.
Lopulta lääkärikäynnin jälkeen piipahdimme perinteisesti kanttiinissa.
Ystävällinen myyjä huuteli jo kaukaa, että toivottavasti meillä on käteistä, sillä kassa ei toimi. Juttelimme taas. Oletan, että keskustelin tuolla reissulla tuntemattomien kanssa niin paljon juuri sen vuoksi, että kaikki ei sujunut normaalisti. (Jokin viikko sitten kävimme samassa sairaalassa. En osannut heti käyttää tavattoman hienoa ja kätevää ilmoittautumislaitetta ja löytää oikeaa paikkaa. Niinpä ystävällinen henkilökuntaihminen ohjasi meidät pitkiä käytäviä oikealle ovelle!) Olen onnekseni oppinut, että sähkölaitteet voivat pettää, mutta ihminen ei.
Sähkökatkos silloin tällöin tekee terää.
En nyt tarkoita niitä lamaannuttavia katkoksia, jotka kestävät päiväkausia, sulattavat pakastimet ja pilaavat elinkeinot. Mutta tällaiset turvalliset, nopeat välähdykset ovat hyviä muistutuksia siitä, että ihmiset ovat olemassa toisiaan varten, jakamassa elämää.
Ja ei: en vastusta sähköä tai kehitystä, koska tavattoman paljon se samalla myös mahdollistaa: pitää yllä elintärkeitä sairaudenhoitolaitteita, nopeuttaa asiointia, välittää tietoa, mahdollistaa uudenlaiset työt. Mutta kaipaan silti hetkittäin nuotiotulia, yhteistä jutustelua, kynällä rahisevalle paperille kirjoittamista.
Tekniikka on ujuttautunut arkielämämme tärkeimpien kumppaneiden joukkoon, tavalliseen olemiseen ja toistemme kohtaamiseen.
Sähkökatkokset ravistelevat meitä, koska ne riisuvat meiltä näennäisen tekemisen ja osaamisen. Hetken olo voi olla avuton ja hermostunut, kun ei voi tehdä mitään. Mutta sitten voikin nostaa pään pimentyneen tietokoneen ruudusta ja katsoa vieressä olevaa ihmistä silmiin.
Maria Hyväri
