Rakas paperi

”Suomessa on joka paikassa paperia. Niin kuin jalkapallo pomppii uuteen paikkaan, tulee täällä aina eteen uusi täytettävä paperi”, sanoi minulle eräs muualta muuttanut.
Rupesin miettimään. Totta se varmaan on.

Ensimmäinen paperi syntymän jälkeen on pieni pahvilappunen vauvansängyn päädyssä synnytysosastolla. Sitten alkaa arviointilomakkeiden, kaavakkeiden, kyselyiden, selvitysten, laskelmien ja hakemusten laatiminen. Kastetodistus, varhaiskasvatussuunnitelma, lukukausitodistukset, väliarvioinnit, juhlissa pidettävät puheet, työsopimukset, työtodistukset, sairauslomapaperit ja lopulta kuolintodistus.
Paperi tuo varmuutta: asiat ovat olemassa ja järjestyksessä, kun niistä on kirjattu ”mustaa valkoiselle”.

Olen syntynyt paperitehtaan varjoon. Suuri tehdasrakennus jyskivine koneineen löi leimansa koko kaupunkiin. Jos kävelin lapsuuteni metsässä tarpeeksi kauan tien laitaan asti, näin tehtaan mustien savupiippujen kohoavan taivasta vasten rahaa ja myrkkyjä syöksevinä.
Tehdas oli melkein tärkeintä, mitä kaupungissa oli, ja paperimiehet tekivät hommia katkeamattomissa vuoroissa. Pienenä ajattelin, että kun puut kaadetaan ja litistetään tarpeeksi lujasti valtavien metallirullien väliin, syntyy sileää ja ohutta paperia.

Kun kotikaupungin paperitehtaan valot lopulta sammuivat, koko kaupungin mielenmaisemasta pimeni jotakin.
Monet asiat ovat minunkin aikanani siirtyneet nettiin, mutta silti paperilla on vielä paikkansa. Turvalliset kokemukset elämässä syntyvät esimerkiksi tuoksu- ja äänimuistoista. Yksi oma lempeä muistoni on aamukahvin tuoksu ja sanomalehden rapina. Jatkan tätä perinnettä; paperinen aamulehti rapisee meidänkin keittiössä edelleen.
Paperin rapina liittyy jouluyön hämäryyteen. Toivon, että jouluaaton kulkiessa tunteja täyteen kääntelen hiljaa uuden ja vielä kankean joululahjakirjan sivuja.

Maria Hyväri