Sairaan lapsen hoitovastuu ei voi jäädä vain äideille

Kun perheessäni elettiin pikkulapsivaihetta, kuuluin niihin onnekkaisiin äiteihin, joka pystyi käymään töissä, vaikka lapseni sattuivat sairastumaan. Aviomiehelläni ja minulla oli tukena appivanhempani, jotka pystyivät ajamaan naapuripaikkakunnalla sijainneeseen kotiimme, ja lapsemme saivat sairastaa isovanhempien rakastavassa hoivassa.

Näin ei ole kaikilla, vaan kun pieni lapsi sairastuu, kodin arki pysähtyy hetkessä. Kuumeinen lapsi tarvitsee syliä, lääkettä, lepoa ja turvallisen aikuisen vierelleen. Samalla vanhemmat alkavat sovittaa yhteen työvuoroja, palavereita ja poissaoloja. Liian usein ratkaisu löytyy kuitenkin automaattisesti: äiti jää kotiin.

Suomessa puhutaan paljon tasa-arvosta työelämässä ja vanhemmuudessa, mutta sairaan lapsen hoitovastuun kohdalla todellisuus näyttää edelleen vanhanaikaiselta. Tilapäistä hoitovapaata käyttävät useimmiten äidit. Tämä ei ole yksittäisten perheiden syyllistämistä, vaan seurausta rakenteista ja totutuista rooleista, jotka ohjaavat päätöksiä arjessa.
Monessa perheessä ratkaisu tehdään käytännön pakosta. Toisen työ joustaa enemmän, toisella on vakituisempi vastuu lapsen arjesta tai palkkaero vaikuttaa siihen, kumman poissaolo tuntuu taloudellisesti pienemmältä menetykseltä. Silti lopputulos on usein sama: vastuu kasautuu äideille.

Se näkyy erityisen voimakkaasti naisvaltaisilla aloilla, kuten kunnissa ja hyvinvointialueilla. Kun sama työntekijäryhmä kantaa suuren osan lasten sairaspäivien poissaoloista, kuormitus kasvaa jatkuvasti. Työvuoroja järjestellään uusiksi, sijaisia etsitään kiireellä ja työyhteisöt venyvät äärirajoille. Moni työntekijä kokee riittämättömyyttä sekä kotona että työpaikalla.
Tilanne korostuu erityisesti pikkulapsiperheissä. Jos perheessä on useampi pieni lapsi, sairastelukierre voi kestää viikkoja. Yksi lapsi paranee, toinen sairastuu perään. Silloin poissaoloista tulee jatkuva osa arkea. Ei ole reilua, että sama vanhempi kantaa tästä päävastuun yhä uudelleen.

Kyse ei myöskään ole vain yksittäisten perheiden jaksamisesta. Vastuun epätasainen jakautuminen vaikuttaa naisten työuriin, palkkakehitykseen ja mahdollisuuksiin edetä työelämässä. Samalla se ylläpitää ajatusta siitä, että lasten hoiva kuuluu ensisijaisesti äideille, vaikka vanhemmuus kuuluu yhtä paljon molemmille.

Tilapäinen hoitovapaa on tärkeä oikeus, eikä sitä pidä kyseenalaistaa. Lapsella on oikeus vanhempansa hoivaan sairaana. Mutta meidän on uskallettava kysyä, miksi järjestelmä käytännössä ohjaa vastuun edelleen toiselle vanhemmalle. Aidosti tasa-arvoinen työelämä ei toteudu, jos arjen hoivavastuu jää jatkuvasti samoille ihmisille.

Tarvitsemme avointa keskustelua, mutta myös konkreettisia ratkaisuja. Työpaikoilla voidaan kannustaa isiä käyttämään tilapäistä hoitovapaata nykyistä enemmän. Työmarkkinajärjestöjen ja päättäjien on arvioitava, miten järjestelmää voitaisiin kehittää niin, että vastuu jakautuisi aidosti tasaisemmin.

Tasaisempi työnjako hyödyttäisi kaikkia. Se vahvistaisi isien roolia lasten arjessa, tukisi perheiden hyvinvointia ja keventäisi naisvaltaisten alojen kuormitusta. Ennen kaikkea se olisi askel kohti yhteiskuntaa, jossa vanhemmuus ei ole sukupuolikysymys, vaan yhteinen vastuu.