Joutuuko Suomi ennallistamisen maksumieheksi?

Suomi on pinta-alaltaan lähes Saksan kokoinen maa, mutta meitä on alle kymmenesosa saksalaisten määrästä. Tiheään asutussa Keski-Euroopassa ei ole tilaa metsille, soille ja vesistöille. Silti juuri suomalaisille voi tulla EU:n ennallistamisesta raskas lasku. Onko tämä oikeudenmukaista?

Kirjoitin kesäkuussa ennallistamissuunnitelman valmistelusta ja siitä, kuinka eduskunta on suljettu valmistelun ulkopuolelle. Eduskunta katsoo sivusta, kun ympäristöministeriö valmistelee ja hallitus hyväksyy suunnitelman. Näin ison asian kyseessä ollessa tämä on käsittämätöntä.

Ympäristöministeriön heinäkuussa esittämän arvion mukaan Suomen ennallistamiskustannukset nousevat noin miljardiin euroon vuodessa vuoteen 2031 mennessä. Arviot tarkentuvat, mutta summien mittaluokka on jo nyt valtava.
Kuka maksaa? Valtio velkaantuu, kunnat ovat talousvaikeuksissa, ja maatalouden kannattavuus on jo nyt EU:n heikoin. Metsätalous taas on Suomen kivijalka, jota meidän ei ole varaa rapauttaa.

Ruotsi on linjannut, ettei ennallistamisen toteuttamisesta saa aiheutua kansalaisille ja yrityksille tarpeettomia kustannuksia ja/tai rajoituksia. Ruotsi hyödyntää asetuksen sallimia joustoja ja varmistaa samalla maanomistajien oikeuksien toteutumisen.

Myös Suomessa valmistelun lähtökohdiksi on kirjattu vapaaehtoisuus, omaisuudensuoja ja kansallisten joustojen hyödyntäminen. Hyvä niin. Hallituksen on nyt osoitettava, että nämä periaatteet toteutuvat myös käytännössä. Suomen ei pidä lisätä EU:n vaatimusten päälle omia, kansallisia rajoituksia, kuten valitettavana tapana on ollut.

Maanomistajalle ratkaisevaa on, mitä omalla pellolla tai metsässä saa tulevaisuudessa tehdä. Määritelmien on oltava selkeitä, ja kustannukset sekä menetykset on korvattava täysimääräisesti. Ennallistamissuunnitelma ei saa muuttua välineeksi, jolla maiden käyttöä rajoitetaan lupamenettelyjen tai kaavoituksen kautta.

Ennallistamisasetus uhkaa myös turvepeltojen viljelyä. Suomen pitää varmistaa, että ruoantuotannossa oleville turvepelloille ei tule minkäänlaisia rajoitteita. Turvepeltojen osuus Suomessa on erittäin merkittävä, toisin kuin muissa jäsenmaissa. Niiden käytön rajoittaminen kohtelisi siis Suomea erittäin epäoikeudenmukaisesti.

Metsissä sama epävarmuus koskee luontotyyppien määritelmiä ja metsänhoidon mahdollisuuksia. Metsänomistajan pitää tietää, mihin hän sitoutuu. Pelkona on niin sanottu harmaa suojelu: puun ostaja, rahoittaja tai muu toimija alkaa varoa aluetta, vaikka siihen ei kohdistu virallista rajoitusta. Taloudellinen haitta lankeaa silloin maanomistajalle.

Suomalaiset maanomistajat ovat valmiita luonnonhoitoon, kun keinot ovat reiluja. Vapaaehtoiseen suojeluun perustuva METSO-ohjelma osoittaa, että kannustimilla voidaan saada tuloksia. Tätä tietä on jatkettava.

Ennen lopullisia sitoumuksia hallituksen on kerrottava, mitä ennallistaminen maksaa, mistä rahat tulevat ja miten ruoka, työpaikat ja omaisuudensuoja turvataan. Suomen luonnosta pitää huolehtia, mutta suomalaiset ja ennen kaikkea maanomistajat eivät saa joutua ennallistamisen kohtuuttoman laskun maksajiksi.