Kolumni: Hiipivä jänis
Kun muutin Norjaan, ostin itselleni sukset.
Vaikka hiihto ei ikinä kuulunut suosikkeihini koulun liikuntatunneilla, päätin antaa lajille uuden mahdollisuuden.
Kylämme hiihtolatu on kolme kilometriä pitkä perinteisen lenkki, jota kierretään aina myötäpäivään. Siinä on sopivassa suhteessa nousuja ja laskuja, näköala Jäämerelle ja postilaatikko, jonka sisällä olevasta vihkosta voi tarkistaa luotettavammin kuin Facebookista, että kuka on käynyt suksimassa ladulla.
Huomasin nopeasti, että suomalaisessa ja norjalaisessa hiihtoharrastuksessa on eroja.
Siinä missä suomalainen painaa ladulla veren maku suussa ja urheilujuoma vyötäröllä, norjalainen ottaa hiihtoretkelleen termoskannullisen kaakaota. Ajattelin, että tällaisesta hiihtämisestä saatan pitääkin.
Viikonloppuna minäkin pakkasin norjalaiset eväät reppuuni ja lähdin hiihtämään yhdessä lasteni kanssa. Yllättäen esikoinen ehdotti, että poikettaisiin hiihtoladulta ja etsittäisiin mukava eväspaikka ylempää tunturista.
Niinpä hitaasti, mutta varmasti luistattelimme suksia valkoisimmalla hangella, kunnes käännyimme katsomaan takanamme avautuvaa upeaa näkymää vuonolle. Silloin kuopus huomasi sen.
Valkoinen jänis olisi saattanut jäädä huomaamatta kokonaan, ellei sen nenässä ollut musta, väpättävä läiskä olisi paljastanut sitä. Se oli vain muutaman metrin päässä meistä, lumeen painautuneena. Me kaikki neljä tuijotimme toisiamme.
Sitten, senttimetri kerrallaan jänis lähti hiipimään kohti lähellä ollutta pientä risukkoa. Hurmaantuneina katselimme pientä, hiipivää otusta, kunnes se vilahti pajukkoon ja alkoi nakerrella oksia kuvitellen ilmeisesti olevansa siellä näkymättömissä.
Me istuimme syömään eväitä ja seuraamaan uuden ystävämme touhuja.
Ensin luulin, että tämän tarinan ainoa opetus on se, että jänikset osaavat hiipiä. Mutta mukana on myös toinen tärkeä opetus, jonka te kenties jo oivalsittekin: parhaimmat asiat tapahtuvat usein valmiiksi lanattujen latujen ulkopuolella.
Heli Korhonen