Kolumni: Kuin kaksi marjaa

Nyt se on koettu: työ mansikanpoimijana.
Majoittuminen ja iltapala järjestyivät ystävän luona ja työ alkaisi seuraavana, maanantaiaamuna klo 8.30 metrin päässä majapaikkamme ulko-ovesta.
Nuoriso valvoi totutusti ja aamuseitsemän puurokutsu kaikui kuuroille korville. Kokemukseni aamuherättäjänä ei kuitenkaan pettänyt; kun on luvattu herättää, niin silloin herätetään. Kahvilla kangistetut kakarat raahautuivat maalle. Itse olin tietysti intopiukeena ja suoraryhtisenä!
Koin elämäni lyhimmän perehdytyksen: vain hyvät marjat sallitaan ja tyyli on vapaa. Onneksi oli kuuklen ohjein pakatut polvisuojat ja sadevaatteet, sillä kumihousuilla oli mukavampi kontata aamukasteisten, kilometrin mittaisten penkkien välissä.
Poimimme mansikoita ensin vastatusten, opetellen ja hihitellen. Päivän päättyessä ei hihityttänyt enää. Polvet olivat opetelleet hoosiannan ja selkä säesti. Rantasauna ja pulahdus Pitkäjärveen elvytti ja aamulla olin kuin uusi. Junioritkin olivat yllättyneitä hyvästä fyysisestä voinnistaan. Psyyke sen sijaan oli kovilla.

Kolmantena päivänä helpottaa, kuului kannustus.
Tutustuin venäjänkieliseen räppiin, kun ukrainalaisryhmän dj poimi kanssani samaa tahtia. Sain siitä yhtä huonosti selvää, kuin suomalaisestakin. Harmitti kovasti ymmärtämättömyys. Heillä kun tuntui olevan hauskaa, todennäköisesti haaristeluni kustannuksella! Kun vietnamilaiset poimijat saapuivat keskiviikkona, aloinkin kaipaamaan tuttua ljuritusta. Eihän tuo voinut olla mitään kieltä! Nasaalista, korkeaa kälätystä. Ärsytti. Ymmärsin vielä vähemmän. Mutta vitsivarastoni täyttyi, kun oli aikaa kuunnella ja keksiä merkityksiä. Aina laatikkoa puntarille kantaessa koin kielikylvyn. Vaikka vettä olisin kaivannut.

Mansikkarundimme lyheni kahdesta viikosta neljään päivään. 10–20 euron päiväansio ei tyydyttänyt nuorisoa. Paljon häävimmin en tienannut itsekään ja sama oli nostaa kytkintä.
Hilla on uusi rakkauteni. Tai ainakin suot. Kesälomamatkamme kohti marja-aarteita alkoi yskien ja päättyi sateeseen monta marjalitraa rikkaampana! Hillalla on oma haltija, tiesitkö. Se kääntää hiekan valumaan saapuessasi huudeille. Hiekka mittaa ajan, hien, tuskastumisen ja epätietoisuuden määrää. Kun tietty taso on saavutettu ja lähtöpäätös tehty, vetää haltija hupun poimijan silmiltä ja marjat ilmestyvät näkyviin. Näin se vain on, ainakin Pudasjärvellä. Yllättäen huijasin haltijaa ihan mökkikonnuilla ja löysin apajan ja olosuhteet, jotka saivat huudahtamaan ihastuksesta. Tai ehkä vain tuli tunnit täyteen, kuten lohen soudussakin kuulemma pitää: 300 tuntia ja kala. Kyllä luonto palkitsee.

Elina Piippo