Kolumni: Uuteen suuntaan
Olen viimeiset pari viikkoa elänyt muuttolaatikoiden keskellä ja pieni yksiöni on tuntunut entistäkin ahtaammalta. Olen käynyt tavaroitani yksitellen läpi, pyyhkinyt niistä pölyt pois, miettinyt tarvitsenko kyseistä esinettä enää, ja lajitellut kaiken sitten joko pakattavaksi muuttolaatikoihin, kirpparille tai kierrätykseen vietäväksi.
On se uskomatonta miten paljon tavaraa saa kahteenkymmeneenkahteen neliömetriin piilotettua. Siitäkin huolimatta, vaikka samaa tavaroiden karsimista on tullut tehtyä jokaisen aiemmankin muuton yhteydessä, ja välillä ihan muutenkin.
Tuntuu hyvältä päästää irti roinasta. Aina kun vien kassillisen vaatteita ja kynttilänjalkoja kirpputorille, laatikollisen elektroniikkarojua kierrätykseen, tai pussillisen vanhentuneita elintarvikkeita roskikseen, oikein tunnen, kuinka muuttokuormani konkreettisesti kevenee. Samalla kevenee myös oma oloni ja on helpompi hengittää.
Monta kertaa pakkaamisen aikana on kuitenkin ehtinyt iskeä epätoivo, kun lukuistenkaan täytettyjen laatikoiden jälkeen asunnossa jäljellä oleva tavaramäärä ei tunnu vähentyvän yhtään. Tällaisina hetkinä tekisi mieli vain roudata kaikki kamat roskalavalle, eikä askeettinen elämäntapa kuulosta enää ollenkaan pahalta ajatukselta.
Muuttoruljanssi kaiken tämän lumen ja loskan keskellä ei oikein houkuttele, eivätkä muuttoon liittyvät käytännön järjestelyt todellakaan ole lempipuuhaani, mutta onhan tämä kaiken sen vaivan arvoista.
Olen jo miettinyt miten huonekalut voisi järjestellä, fiilistelen tulevan kodin pieniä juttuja kuten vaatehuonetta, piha-aluetta ja omaa saunaa, ja odotan innolla kevään tuloa, jolloin pääsen kätevästi asunnon lähellä oleville hyville lintubongauspaikoille.
Niin, ja eihän tuo minun uusi kämppäkaverinikaan ole lainkaan hassumpi. Sopivasti juuri näin ystävänpäiväviikolla pääsen asettumaan saman katon alle ja rakentamaan ensimmäistä yhteistä kotiamme parhaan ystäväni eli rakkaan puolisoni kanssa.
Sonja Alasalmi