Kun tulevaisuus katosi, jäi vain onnellinen menneisyys
En oikeastaan odota joulua. Se tulee, mutta aivan toisenlaisena, kun rakas ihminen on poissa. Kymmeniä vuosia me suunnittelimme yhdessä tulevaa kesää, syksyä, joulua ja talvea. Oli aivan ihanaa, kun pitkän komennustyöputken jälkeen hän oli kotona ja saatoimme tehdä suunnitelmia ja jakaa kaikki asiat.
Hän sai myös parikymmentä vuotta harrastaa kaikkea sitä, mitä rakasti, maanviljelyä, metsästystä, hevosten kasvatusta ja raveja. Vain metsätyöt ja hitsaaminen loppuivat sydämen pysähtymiseen parikymmentä vuotta sitten.
Nyt tuli toinen pysähdys, ilmeisesti aivoverenkiertohäiriö tai sitten se jysäri, jota eläkeaika pelättiin. Hän ajoi kohtauksen seurauksena lievästi ojaan traktorilla ja terve lonkkanivel murtui.
Hän joutui Oyssiin. Puhuimme tunteja puhelimessa. Kaiken piti olla ok.
Hän soitti vielä kello 15, kun vietiin lonkkanivelen naulaukseen. Kukaan ei tiennyt, että kuolema väijyi sen viimeisen puhelun yllä.
Parin tunnin kuluttua lääkäri soitti, että puolisoni oli kuollut nukutukseen! Siis nukutukseen? Sydänpotilasta ei olisi saanut nukuttaa.
Äskettäin Oulussa leikatti polvi 99-vuotiaalta ystävältäni ja se onnistui hyvin. Leikkaus tehtiin puudutuksessa. Puolisollani ei ollut elvytyskieltoa, mutta … Enää en saa häntä koskaan taikaisin. Surun määrää ei osaa sanoin kuvailla. On elämä ennen puolisoni kuolemaa ja tulevaisuus mustaa täynnä.
Kaikesta huolimatta toivon, että kaikki lukijani rutistavat puolisoaan ja olisivat kiitollisia, että on puoliso, joka kulkee vierellä jakamassa suruja ja iloja. Se tekee elämän elämisen arvoiseksi.
Toivon kaikille lukijoille oikein hyvää ja onnellista joulua.
