Tiedon jano pitää mielen nuorena
Vihannissa syntynyt Aarne Mämmelä Helsingin rautatieasemalla (2017). Kuva: Tarja Luukko
Synnyin Kauraperällä Vihannin Ilveskorven kylän eteläreunalla lähellä Oulaisten rajaa. Nykyään alue kuuluu Raahen kaupunkiin. Myös äitini syntyi Kauraperällä ja isäni muutti sinne Alpuasta Ilveskorven Verkaperän kautta 19-vuotiaana. Alue tunnetaan viimeisenä takametsänä, joka asutettiin vasta isonjaon aikaan 1700-luvun lopulla. Kävin neljä ensimmäistä luokkaa Oulaisten Piipsjärven kylän Käpylän kansakoulussa, joka oli siihen aikaan Oulaisten ja Vihannin yhteinen koulu. Vaikka Kauraperä ja Käpylä ovat eri kunnissa, ne ovat muodostaneet pitkään tiiviin kyläyhteisön ja yhteinen koulu vuodesta 1939 vahvisti yhteenkuuluvuutta. Käpylässä oli myös kaksi kauppaa. Neljän kansakouluvuoden jälkeen kävin Vihannin kirkonkylällä oppikoulun (keskikoulun ja lukion) kahdeksan luokkaa ja pääsin ylioppilaaksi 1976.
Lapsuudesta muistan etenkin isäni sodan jälkeen rakentaman pienen neliskanttisen noin 30 neliön hirsimökin, jossa asui lopulta kymmenen ihmistä, kun meitä lapsia syntyi kahdeksan. Osan asuinpinta-alasta veivät uuni, liesi ja porstua, jonne joskus sijoitettiin työmies nukkumaan. Kun olin kuusivuotias, muutimme viereen rakennettuun isompaan taloon väljempiin tiloihin. Pihapiirissä oli vanha ja uusi navetta. Vieressä kulkee Piipsanjoki, joka oli lapsille vaarallinen paikka ennen kuin opimme uimaan. Uinti olikin tärkeä harrastus kesällä heinänteon lomassa. Vesi oli usein kylmää, ja kun olimme vähän aikaa olleet uimassa, alkoi leuka väpättää kylmyydestä. Koulussa käytiin pyörällä, kävelemällä ja hiihtämällä. Matkaa oli noin 3,5 kilometriä. Jos satuin menemään vanhempien sisarusten kanssa kouluun, siitä syntyi juoksukilpailu. Opettajat olivat urheiluhenkisiä ja minulle sanottiin, että aina minä sillä pyörällä ”väännän” kouluun.
Menin armeijaan lukion jälkeen. Pääosan tuosta ajasta olin Pohjanmaan tykistörykmentissä Oulun kaupunginkasarmilla Intiössä. Kesäleirin vietimme telttamajoituksessa neljä viikkoa. Joskus olimme keskellä yötä valmistelemassa seuraavan päivän tykkipaikkoja ja siinä kuorma-auton kyydillä istuessa tuli ikävä äitiä. Ajattelin, että kunpa äiti tietäisi, missä hänen poikansa oli. Rovajärvellä käytiin myös lyhyemmällä talvileirillä. Kerran oli suvikeli, ja lumi paakkuuntui suksien pohjaan, että hiihtäminen meni kävelyksi. Pienessä teltassa yöpyessä kävi joskus niin, että alla ollut lumi oli aamulla sulanut ja me kaikki lilluimme vedessä.
Armeijan jälkeen opiskelin tietoliikennetekniikkaa Oulun yliopistossa, joka oli myös diplomityöpaikkani ja ensimmäinen työpaikkani kymmenen vuoden ajan diplomi-insinööriksi valmistumisen jälkeen. Lukiossa ja yliopistossa opiskelu oli työteliästä aikaa, joka tuotti tulosta opintomenestyksen muodossa. Piti haparoida kohden oikeanlaista opiskelutekniikkaa. Uusi kaveripiiri piti saada sekä armeijassa että opiskellessa. Lainarahalla elettiin säästeliäästi ja ensimmäisenä vuonna maksoin opintolainalla ajokortin. Kaupungissa asuminen oli uudenlainen kokemus. Olin kolmena kesänä Tukholmassa kaapelitehtaalla harjoittelijana.
Minusta tuli lopulta tutkija. Taisivatpa sisarukseni kiusoitella jo nuorena minua ”hajamieliseksi prohvessoriksi”. Yliopiston jälkeen olen ollut 28 vuotta Teknologian tutkimuskeskus VTT:llä, joka tunnettiin ennen Valtion teknillisenä tutkimuskeskuksena. Väitöskirja valmistui pitkäaikaisen punnerruksen jälkeen 1995. Ilo oli suuri ja illan päätteeksi lauloimme karaokessa ”me ollaan tohtoreita kaikki”. Sain tutkimusprofessuurin VTT:ltä jo seuraavana vuonna. Minua on kiinnostanut ihmisen ja koneen oppiminen ehkä siksi, että olen ollut aina hidas oppimaan.
Elämäni ilonaiheita ovat olleet perheeni ja sen kanssa tekemäni noin vuoden mittaiset opintomatkat ensin Saksaan ja sitten Uuteen-Seelantiin. Uuteen-Seelantiin mennessämme asuimme muutaman päivän Singaporessa, joka on melkein päiväntasaajalla ja aurinko oli keskipäivällä suoraan yläpuolellamme. Lämpötila oli yötä päivää 30 astetta. Sain kuitenkin kamalan romuskan johtuen siitä, että hotellissa ja takseissa oli liian tehokas ilmastointi ja kuljin sään mukaisesti vähillä vaatteilla. Uudessa-Seelannissa vuoden- ja vuorokaudenajat ovat Suomeen nähden vastakkaiset ja aurinko kulkee pohjoisella taivaalla vastapäivään. Erikoisiin eläimiin kuuluvat pieni pingviini, lentokyvytön kiivi-lintu, opossumi, kea-vuoristopapukaija, delfiinit ja valaat. Uudesta-Seelannista palatessamme teimme lopulta matkan maapallon ympäri, sillä paluumatkalla tulimme Yhdysvaltain kautta käytyämme ensin Australian Sydneyssä. Olemme tehneet yhdessä myös useita lomamatkoja ulkomaille, esimerkiksi Garda-järvelle, Roomaan ja Firenzeen. Rooman matkalla oli erikoista se, että yksi matkalaukuista meni hukkaan sekä meno- että paluumatkalla.
Minusta tuntuu, että vuodet ovat menneet ohi kuin yksi silmänräpäys ja koen olevani yhtä nuori kuin aloittaessani, vaikka jostakin kumman syystä tukkani ja partani ovat harmaantuneet silmissä ja tukka hapsottaa ja sojottaa sinne tänne. Aika kuluu entistä nopeammin, johtuneeko se siitä, että liikkeeni ovat hidastuneet. Minulla on vaimon kanssa kaksi lasta ja viisi lastenlasta. Vietimme viime vuonna 40-vuotishääpäivää ja tein puheen vaimolleni. Sanoin puheessani, että alussa meitä oli vain kaksi yksinäistä ja nyt meitä on jo yksitoista, kun mukaan otetaan miniä ja vävy.
Olen tehnyt kaksi omaa kyläkirjaa ensin Kauraperästä ja sitten Käpylästä, jotka olivat syntymä- ja koulukyläni. Kiinnostus sukua kohtaan syntyi jo lapsena, kun laadin ruutupaperille yksinkertaista sukupuuta vanhemmiltani keräämieni tietojen perusteella. 2000-luvun alussa aloin keskustella setäni Pauli Mämmelän kanssa Kauraperän historiasta ja mukana keskusteluissa olivat myöhemmin myös äitini kaksi serkkua Linnea Törmäkangas ja Erkki Kaurala ja lopulta muutkin kyläläiset. Kirjoitin ensin Pyhäjokiseutuun kaksiosaisen artikkelin Kauralan talosta, joka oli äitini syntymäkoti ja josta koko sivukylä sai epävirallisen nimensä. Noiden keskustelujen aikana huomasin, miten merkittävä tila Kaurala oli ollut. Lapsuudessani olin ajatellut, että se oli vain yksi tila muiden joukossa, mutta itse asiassa Kaurala käsitti 1900-luvun taitteessa merkittävän osan koko sivukylästä ja sen maalla oli useita torppia, jotka myöhemmin itsenäistyivät.
Halu tietää lisää johti siihen, että aloin kirjoittaa kyläkirjaa ja hankin sitä varten tietoa systemaattisemmin. Sedän kanssa keskustellessa paljastui uusia asioita, joista hän oli kuullut omilta vanhemmiltaan. Asioihin tuli tarkempi selvyys vanhojen lehtiartikkeleiden ja kirkon- ja tuomiokirjojen avulla. Setäni sanoi, että esille tuli yhä uusia räjähtämättömiä ”pommeja”. Tuli tunne, että arkistot paljastivat salaisuuksiaan vähitellen ikään kuin kiusoitellen. Mielenkiintoisia olivat persoonalliset ihmiset kuten esimerkiksi äidinisänisäni eno Juho Matinpoika Erkkilä eli Kuuro-Jussi, joka oli Oja-Kauralan isäntänä 1875-1888. Hän oli huonokuuloinen, mutta aiheutti monenlaista sekaannusta räväköillä toimenpiteillään, joista kirjoitettiin paikallislehdissä. Toisessa Kauralassa asui samaan aikaan hänen lankonsa eli äidinisänisänisäni Johan Samuelinpoika Kaurala eli Päräkkö-Kauranen, ja hänen kanssaan käytiin toisinaan isoäänisiä ”keskusteluita”. Naapurit sanoivat esi-isäni nopeasta puheesta, että ”kävipä päräkkä”. Kuuro-Jussi osasi irrotella. Saipa hän jopa neljä viikkoa vesileipävankeutta kaksinnaimisesta. Esille nousi myös hänen siskonsa Siina, joka murhattiin hukuttamalla Vihanninjokeen. Murhaaja oli Siinan poikaystävä, jonka kuolemantuomio muutettiin lopulta ajan tavan mukaan Siperiaan karkottamiseksi, kun Suomi oli vielä Venäjän alainen. Asiasta on tehty kaksikin kronikkaa, joista toinen on Vihannin kirja I:ssä ja toinen omassa kirjassani. Jussin elämässä olisi aineksia vaikka elokuvalle. Kauraperä-kirja valmistui 2011. Oli luontevaa jatkaa työtä koulukyläni Käpylän osalta ja tämä kirja valmistui 2020. Setäni sanoi, että tässä taitaa olla Suomen tarkimmin tutkittu kulmakunta. Vaikka en ole historian tutkija, itse tutkimustyö ei kovin paljon eroa tietoliikennetekniikan tutkimuksesta varsinkaan historian osalta. Samanlaista palasien kokoamista, järjestämistä ja yhdistämistä eri lähteistä se on.
Kahden kyläkirjan välissä sain suuren kunnian olla toimittamassa kolmen muun henkilön kanssa Vihannin kotiseutuyhdistyksen julkaisemaa kirjaa Vihannin kirja II (2016), kun ensimmäinen osa oli tehty lähes 40 vuotta aikaisemmin (1978). Kirjassa oli parikymmentä kirjoittajaa ja minäkin kirjoitin siihen useita lukuja Vihannin asuttamisesta, vanhoista kartoista, maa- ja metsätaloudesta ja osuustoiminnasta. Laadin kirjaan myös Vihannin kronologian ja bibliografian. Vihanti on asutettu ennen maakirjojen alkua (1548), mutta omaksi kyläksi se tuli 1562 Olkijoen kylästä. Vihannissa siirryttiin esihistoriasta suoraan uuteen aikaan. Kun Vihanti liitettiin Raaheen 2012, sillä oli takanaan 450 vuoden historia. Vihannin muut kylät Ilveskorpi ja Alpua ovat suunnilleen yhtä vanhoja.
Viimeisten kahden vuoden aikana olen ollut avustamassa Käpylässä syntyneen Päivi Torkin (s. Käpylä) kanssa Leila Viitalan elämäkerran ”Äiti, älä jätä!” julkaisukuntoon saattamisessa. Kirja julkaistaan Leilan 80-vuotispäivillä kesäkuun alussa. Leilan äidin puolen isovanhemmat asuivat Käpylässä 1950-luvulle asti. Leila syntyi sota-aikana köyhään perheeseen, ja hänestä tuli muiden samassa asemassa olevien auttaja. Leila on taitava kirjoittaja, ja hänenkin dramaattisessa elämässään on elokuvan aineksia.
Viime aikoina olen kirjoittanut 38 vuoden mittaisen urani yhteenvetona useita katsausjulkaisuja. Nykyään teen ammattikirjaa tutkimustyöhöni liittyen. Minua on koko urani ajan harmittanut tutkimustyön luonteesta johtuva tieteen sirpaloituminen, minkä vuoksi on vaikea saada yleiskuvaa. ollaan ikään kuin viidakossa, jossa pensaan takaa tupsahtaa aina uusia yllätyksiä. Minua on aina kiinnostanut kokonaisuuksien hallinta etenkin historian kautta, ja olen kehittänyt menetelmiä tätä varten. Tämä englanninkielinen kirja valmistuu muutaman vuoden sisällä. Se on sellainen kirja, jonka olisin halunnut lukea heti tutkijanurani alussa.
Kun vanhempani vielä elivät, kävin Vihannissa useita kertoja vuodessa. Nyt Ilveskorven Kinttukankaalla asuu yksi siskoistani ja Kauraperällä asuu muutama pikkuserkku, joiden luona käyn vähän harvemmin. Kohokohtia ovat olleet amerikkalaisten sukulaisten tapaaminen ja käynti heidän kanssaan kotikonnuilla. Osa isäni suvusta muutti Amerikkaan 1890-luvulla, ja kävimme siellä sukukokouksessakin 2018. Sukuyhteys oli säilynyt nykyisen sukupolven kolmansiin serkkuihin kaikki nämä vuodet. Parasta kotiseudulla on luonto, jota on kuvattu hyvin Päivi Torkin Käpylä-kirjan teksteissä ja kuvissa. Kauraperä-kirjan kansiin otin muutamia luontokuvia itse. Matti Erkkilän sanoja mukaillen lapsuuden kotiseudulla liikkuminen tuntuu oudon mieluisalta, vaikka kaikki on muuttunut sen jälkeen, kun on niitä lapsensilmin katsellut. Merkillinen ilmiö on se, että lapsuuden pihapiiri tuntuu aikaisempaa pienemmältä. Tärkeä harrastus lukemisen ja kirjoittamisen lisäksi on kuntosaliliikunta. Kuntoilua on mahdollista tehdä säästä riippumatta ja siihen voi yhdistää lihas- ja hikiharjoittelua. Kesällä käymme vaimon kanssa kävelemässä.
