Heimolaisia

Olimme puolisoni kanssa vastikään luomumessuilla suurella kirkolla eli pääkaupungissamme Helsingissä. Toki aiemminkin on myyjäisissä ja messuilla käyty, mutta tämä tapahtuma oli aivan omaa luokkaansa messukeskuksen suurissa halleissa tuhansien kävijöiden ja satojen näytteilleasettajien seurassa. Tässä kyseisessä tapahtumassa kohtasin uuden ilmiön; näytteilleasettajien heimon.
Heimon jäsenet tervehtivät ystävällisesti toisiaan aamuisin, kävivät vaihtamassa kuulumisia päivittäin sekä jakoivat auliisti tietoa, kokemusta ja apuaan. Heimolle oli myös oma lepoluola ja ruokala, joihin pääsi sisään ”salaisilla” koodeilla. Ja minäkin pääsin osalliseksi tästä mahtavasta jutusta!

Meillä ihmisillä on voimakas tarve kuulua yhteisöön, perheeseen, sukuun tai jonkinlaiseen omaan porukkaan. Tämän tarpeen selittänee hyvin se, että jo kivikaudella yhteisö oli hengissä pysymisen tae ja siitä ulos joutuminen saattoi merkitä kuolemaa. Tänä päivänä ihminen voi kyllä selvitä hengissä yksinkin, mutta yhteisö ympärillä tuottaa työpaikat, verorahoin kustannetut palvelut, asunnot sekä ruoat kauppaan. Eli yhteisöä tarvitaan edelleen, niin myös yhteisöllisyyttä.

Yhteisöllisyyden kokemus syntyy helpoimmin niiden ihmisten välille, joilla on jokin sama kiinnostuksen kohde, elämäntilanne tai vaikka asuinpaikka. Lisäksi tarvitaan kohtaamispaikka. Useat muistanevat korona-ajan keskustelun opiskelijoiden yksinäisyydestä etäopintojen vuoksi. Ihminen tarvitsee kohtaamisia ja paikkoja sille yhteisön rakentumiseksi. Tähän eivät kasvot tietokoneen kuvaruudussa riitä.
Harva meistä pystyy elämään erakkona, eristyksissä muista. Ylläpidetään siis yhteisöä käymällä kylässä sukulaisilla, osallistumalla kylän tai järjestöjen tilaisuuksiin, kyselemällä kuulumisia kaupan käytävällä ja auttamalla naapuria tarpeen vaatiessa. Pienillä teoilla on suuria merkityksiä, vaikka tuloksia ei aina heti näkisikään koska yhteisöllisyyden lisääntyminen kasvattaa onnellisuutta. Ja kukapa meistä ei haluaisi olla onnellinen?